Toinen puolisko

HYVINVOINTI

Herätys ennen kuutta. Kumppani nukkuu. Hän tuli yöllä kotiin ja havahdutti minut hetkeksi hereille humalaisen ihmisen varovaisuudellaan. Käänsin kylkeä ja ärähdin jotakin. Hän antoi suukon ja pyysi anteeksi. Pyysin nukkumaan kauempana, sillä hän haisee oluelle. Koskaan hän ei ymmärrä, että minun täytyy oikeasti herätä aikaisin aamulla töihin. Nyt hänen nukkuessaan kuin karhu talviuntaan, minä hiippailen keittiöön ja keitän kahvia. Skarppaa, 7.45 on oltava pirteänä lapsia vastassa taksilla.

Työpäivä on harvinaisen rankka. Jotkut ystävistäni sanovat, että minun tulisi saada vaarallisen työn lisää. He eivät ymmärrä, miten jaksan. Itse kuitenkin rakastan työtäni – useimmiten. Lasten aitous ja pienimmänkin kehityksen näkeminen on valtavan palkitsevaa. Meillä on paljon hyviä hetkiä, ja voin kokea itseni aidosti tarpeelliseksi. Tänään tosin on taas päivä, jonka jälkeen olen mustelmilla. Vaikka lapset ja toimintatavat oppisi tuntemaan kuinka hyvin, silti vähän väliä syntyy tilanteita, jotka pääsevät yllättämään. Hampaanjäljet käsivarressa jäävät muistoksi tästä rakkaasta työpäivästä. Ja ihmiset vielä jaksavat päivitellä koulunkäyntiavustajan työn helppoutta. Rauhallisina hetkinä se onkin ehkä laminointia ja leikkimistä. Aivan muut asiat tekevät siitä kuitenkin arvokasta ja rakasta.

Töiden jälkeen menen salille. En oikeastaan jaksaisi. En tänään. Tiedän kuitenkin, etten ikinä saa aikaiseksi pitää itsestäni huolta, jos en tee asioita suoraan työpäivän jälkeen. Kotona vain löhöäisin telkkaria katsellen. Liian monta viikkoa kuluu ilman urheilua, jos kerran jättää välistä. Kuntosalikin kun on työpaikan vieressä. Harva tulee ajatelleeksi, mutta kehon kunnossapito ei ole aivan mitätön juttu tämänkään työn kannalta: välillä vieläkin unohdan ajatella ergonomiaa auttaessani oppilasta pois pyörätuolista. Ensimmäisinä viikkoina selkä oli valtavan kipeä. Oli pakko alkaa käymään salilla ja miettiä omia liikeratojaan voidakseen itse hyvin.

Salin jälkeen olo on vähän parempi. Urheiluun saa purettua päivän stressin ja turhautumisen. On myöhäisiltapäivä, kun saavun kotiin. Kumppani on juuri lähtenyt iltaluennolle. Lappu pöydällä kertoo, että hän on menossa siitä suoraan ainejärjestön kokoukseen ja sen jälkeen ehkä muutamille hallituksen kanssa. Hän lupaa yrittää olla ajoissa kotona. Lasken mielessäni sen todennäköisyyden mahdottomuuden. Jos luento loppuu seitsemältä ja kokous alkaa siitä suoraan, on hän luultavasti menossa oluelle vasta yhdeksän aikaan ja viipyy siellä vähintään tunnin tai kaksi. Viimeistään yhdeltätoista minun täytyy olla taas nukkumassa, jotta jaksan herätä huomiseen työpäivään.

Siitä asti, kun hän aloitti opiskelun, ei parisuhdehyvinvoinnista ole ollut tietoakaan. Elämämme menevät pahan kerran ristiin, ja hän nukkuu silloin, kun minä olen töissä. Herättelee vahingossa yöllä, eikä ymmärrä, ettei minulla ole aikaa ja jaksamista oluen juomiseen – en edes pystyisi siihen keskellä viikkoa. Välillä pyydän, että katsoisimme yhdessä elokuvia tai tekisimme ruokaa, mutta hänellä on aina jotakin muuta tekemistä yliopistokavereiden kesken. Salaa kadehdin sitä, että hän saa tukirahoja elämiseen, sillä välillä tuntuu, että hän vain ryyppää eikä muuta tee, kun minä raadan töissä joka päivä ja tienaan hädin tuskin enemmän kuin hän saa valtiolta.

Teen ruokaa ja syön, jonka jälkeen loppuilta menee kirjaa lukiessa. Romaanin kiehtova maailma upottaa minut sisäänsä ja unohdan kaivata seuraa tai ajatella töitä. Noin puoli yksitoista menen suihkuun ja tunnen itseni väsyneeksi, mutta onnellisen puhtaaksi. Mietin kissan hankkimista, jotta olisi piristävää seuraa työpäivien jälkeen. Mietin pieniä hetkiä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Mietin sitä, miten ylpeä olen, kun Benjamin jaksoi tällä viikolla keskittyä jopa kymmenen minuuttia matikkapelin pelaamiseen turhautumatta. Ja kuinka hienosti Enni osaa jo ottaa ruokaa itse. Miten suuri kehitys Laurassa on tapahtunut, kun hän on kuvakansion lisäksi oppinut käyttämään myös tukiviittomia, ja kuinka hyvin Arim on oppinut suomea. Hymy huulilla menen keittiöön ja kirjoitan lapun, jossa kerrotaan, että ruoka on jääkaapissa. Kömpiessä sänkyyn, uni tuntuu niin hyvältä, että toivon, ettei tänä yönä tulisi herätystä – tai jos tulee, se tulee lempeänä suukkona, joka ei haise oluelle.

IMG_1781 (2)

Yritin olla mahdollisimman hiljaa ja pyysin kauniisti anteeksi, kun herätin, mutta rakas vain räksytti. Hän työnsi minut pois, kun kaipasin lämpöä. Sain nukkua yksin. Onneksi muutama olut takana sain unta nopeasti. Aamulla hän on jo lähtenyt töihin. Onhan jo puolipäivä, ei enää aamu. Keitän kahvia ja syön aamupalan lounasaikaan.

Avaan tietokoneen ja kirjaudun Moodleen. Viiden eri esseen dedikset paukuttavat takaraivossa ja ryhmätyötapaamisaikaa on mahdoton sopia. Illan kokoukseen mennessä pitäisi laskea viime viikon bileistä saadut tuotot. Tuntuu pahalta. En osaa keskittyä artikkeleiden lukemiseen, kun ajattelen meitä. Sitä, miten joskus olimme toistemme voima ja makoilimme sängyllä tunteja vain jutellen. Nyt saan kuunnella joka viikko kiukuttelua – niinä harvoina hetkinä kun toiselle on aikaa. Hän ei koskaan viihdy uusien kavereideni kanssa eikä ymmärrä, miten tärkeä osa opiskelijaelämää on kaikki muukin kuin opiskelu. Ja joskus tämän pyörityksen keskellä tarvitsen nollauskaljat.

Tuntien ohi vilahtaminen ahdistaa. En saanut taaskaan opiskeltua niin paljon kuin olisi pitänyt. Tunnen itseni saamattomaksi vätykseksi, jonka pitäisi pystyä parempaan. Yhtään ei auta se, että muru tuhahtelee monesti elämäntyylilleni. Hän luulee, etten tee mitään fiksua, kun vain opiskelen ja toimin järjestöhommissa. Olen yrittänyt sanoa, että opiskelu ja järjestöhommat ovat aivan yhtä isoa työmäärää vaativia kuin mikä tahansa muukin työskentely, vaikkei minulla olekaan luentoja joka päivä kahdeksasta neljään. Sysään ikävät ajatukset pois ja tartun tiskiharjaan. Tiskaamishetket ovat joskus parhaita päivässä. Saa kuunnella musaa ja laulaa samalla, kun tekee jotain konkreettista ja hyödyllistä. Jäljelle jää viihtyisän puhdas keittiö. Toivon, että hänkin huomaisi sen tullessaan kotiin. Kirjoitan lapun, jossa kerron, että rakastan ja että toivon ehtiväni kotiin ennen hänen nukkumaanmenoaan.

Luento on inspiroiva. Siellä keskustellaan koulun toiseuttavista käytännöistä ja puheeksi tulevat erilliset erityisluokat. Kerron ääneen kumppanini työskentelevän erityisluokalla ja puolustan sen etuja. Kuitenkin on paljon asioita, mitä hän ei näe työssään, mutta minä näen. Arvostan sitä, mitä hän tekee, mutta yliopistolla olen alkanut nähdä yhteiskunnan uudella tavalla. Välillä yritän puhua siitä kotona, mutta hän vain pyörittelee silmiään ja sanoo: ”Mitä sä muka tiedät kasvatuksesta, kun et koskaan ole ollut koulussa töissä? Ei näitä juttuja opita yliopistolla. Tule katsomaan mun työpäiviä ja näkemään, mitä on todellisuus!” Enkä jaksa väitellä.

Nopea välipalan haku kaupasta, juoksu keskustan halki kokoukseen. Einesruoka tökkii, mutten usein ehdi muuta. Kokouksessa saa onneksi lisää kahvia. Unohdan siellä hetkeksi meidät ja tunnen olevani omieni parissa. Lähden jatkoille. Ensimmäinen olut nousee jo mukavasti päähän, joten otan toisen. Kesken sen muistan luvanneeni mennä kotiin ajoissa. Aion juoda sen loppuun. Aina voi juoda yhden loppuun. Nollata aivot, pitää hauskaa, olla siellä, missä voi hyvin. Yllättäen iskeekin ikävä. Jätän kaljan kesken ja lähden. Kello lähenee kahtatoista ja tiedän taas myöhästyneeni.

Bussissa väsyttää. Soimaan itseäni siitä, että olen sellainen kuin olen. Samalla puolustan sitä, mitä olen. En tiedä. En vain tiedä. Joskus kiireen ylläpito ja iltaoluet ovat minun tapani paeta, mutta ilo on kai vain hetkellistä. Olisipa joskus aikaa levätä, ja kohdata asiat niin kuin ne ovat. Kohdata itsensä, hänet, meidät. Bussissa onneksi musiikki tuudittaa elämän kauneimpaan levähdystaukoon, jonnekin sen sisälle. Joku pussailee bussiysäkillä, joku toinen syö ranskalaisia ja yrittää olla rapistelematta takapenkillä, kaupungin valot ovat kauniit ja ulkona tuoksuu alkava kevät. Tällaiset pienet hetket tekevät onnen. Ihmisten ja paikkojen pienet yksityiskohdat. Oman elämän hauraus ja uuden ajan vankkumattomuus samassa paketissa.

Hiljaa työnnän avaimet lukkoon. Hiippailen. Riisun vaatteet. Keittiössä napsautan liesituulettimen valon päälle. Lappu kertoo ruuan olevan jääkaapissa. Työpäivän jälkeen hän on jaksanut vielä kokata. Lempeys nousee jostakin, mutta syön silti vain banaanin. Menen sänkyyn varovasti.

 

”Hei.”

”Hei. Anteeksi, kun taas herätin.”

”Ota syliin.”

Ja siinä hetkessä olemme toinen toistemme puoliskoja. Siinä hetkessä meillä on hyvä. Oli tulevaisuus mitä tahansa, ja aamut kuinka väsyneitä vain.

Henrietta Pihlaja

Kirjoittaja on kokenut molemmat puolet ja ollut siellä, missä palasia on useampi kuin kaksi

Kuva | Henrietta Pihlaja

Mainokset

Hyvinvoivaksi hyvää tekemällä

HYVINVOINTI Kaikkialla ympärillä muistutetaan ihmisiä hyvinvoinnista, ja myös tarjotaan mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Aikuiskasvatuksen killan hyvinvointitiimi on järjestänyt hyvänteon huhtikuun, jonka myötä toimittaja miettii, missä suhteessa hyvän tekeminen tuo hyvää oloa myös tekijälle.

Kuin sattumalta juuri Elon linjatessa hyvinvointiteeman, on ympärilläkin näkynyt paljon huhtikuun aikana järjestettäviä hyvinvointitapahtumia. Esimerkiksi Condus järjestää tiistaina 17.4. klo 16 Minervatorilla Arjen hyvinvoinnin ABC –tapahtuman, jossa opetetaan niin ensiaputaitoja, vedetään jaksamispajaa ja puhutaan mielenterveydestä. Heti sitä seuraavana päivänä Nyyti ry juhlistaa opiskelijoiden mielenterveyspäivää, jonka aikana järjestetään muun muassa Facebook-livelähetys Myötätunnosta hyvinvointia. Yksi hyvinvointitapahtumia läpi vuoden järjestävä elin on Aikuskasvatuksen killan hyvinvointitiimi. Tässä huhtikuussa hyvinvointitiimi on järjestänyt kuukauden, jonka aikana käydään tekemässä hyvää muille.

Oman hyvinvoinnin ylläpidosta puhutaan paljon, sillä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa vaatimukset yksilöä kohtaan ovat alituiseen niin kovat, että ihmisen on lähes mahdotonta voida hyvin kiinnittämättä siihen erityistä huomiota. Itse olen joutunut opetella sanomaan ei, sillä kaikkeen inspiroivaan, velvoittavaan tai maailmaa parantavaan ei vain voi ryhtyä kuluttamatta itseään liikaa. On täytynyt opetella terve itsekkyys ja vetää rajat omalle venymiselleen. Välillä silti tuntuu, että maailmassa korostetaan individualistisuutta melkein liikaa. On totta, ettei kenellekään ole hyötyä siitä, jos potee maailmantuskaa tai huolehtii toisista niin paljon, että unohtaa ja romuttaa itsensä. Kuitenkin ainakin itsestä tuntuu välillä mahdottomalta voida hyvin, jos tietää, että muualla voidaan huonosti.

Onkin hyvä muistaa, että pienilläkin asioilla voi auttaa muita, ja vaikka oma pieni panos tuntuisi mitättömältä, se voi olla valtavan arvokas. Yhdessä muiden kanssa pienet teot muodostavat suuren avun, eikä kenenkään tarvitse yksin ottaa vastuuta enemmästä kuin kykenee kantaa. Vapaaehtoistyöhön voi olla vaikea ja raskas tarttua, uudet tilanteet tuntua jännittäviltä ja väyliä hyväntekoon voi olla vaikea löytää. Siksi Aikuiskasvatuksen killan hyvinvointitiimi on järjestänyt Tee hyvää – Huhtikuun: jotta hyväntekeminen voisi olla kivaa ja helppoa yhdessä tekemistä sen sijasta, että jo lähteminen ja selvitystyö vaatisivat pahaa oloa tuottavaa päänvaivaa.

30741895_2064805283549087_8644382906023673856_n
Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen suloiset kissat tartuttivat kiltalaisiin kissamaisia piirteitä.

Haastattelin Killan hyvinvointitiimin vastaavia Heini Laukkasta ja Vilma Pöyryä saadakseni enemmän tietoa tämän loistavan idean lähtökohdista. Heini avaa omia lähtökohtiaan juuri siinä, että hyvää tahtoisi tehdä ja olla avuksi muille, mutta elämän möyrinnän keskellä avunantoon on vaikea tarttua yksin. Heini ja Vilma kertovat halunneensa luoda jotain sellaista, joka voisi auttaa muita saman ongelman kanssa painivia ja tarjota mahdollisuuden lähteä tekemään hyvää yhdessä, matalammalla kynnyksellä, vertaistukijoukon kannustamana. Vilma kertoo, että hyväntekeväisyyskuukaudesta on jo tullut paljon kiitosta, sillä ihmiset ovat tarttuneet toimeen sellaisissa asioissa, joita eivät yksin olisi saaneet aikaiseksi toteuttaa.

Molemmat vastaavat korostavat, että hyvänteko on tärkeää, oli sitten millaisesta asiasta kyse hyvänsä. Hyvinvointitiimi tahtoi tarjota mahdollisuuksia mahdollisimman monipuoliseen hyväntekoon. Huhtikuun aikana apua tarjotaan sairaille kantasolurekisteriin liittymiskehotuksen ja verenluovutuskerran avulla, vanhuksille viihdykettä vierailulla Mariankotiin, asunnottomille vaatekeräyksen myötä, sekä eläimille Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen vierailulla. Monipuolisuus ei tuo hyvää oloa vain erilaisille ryhmille, vaan huomioi myös auttamishaluisten erilaiset kiinnostuksenkohteet. Heini vielä muistuttaa, että jokapäiväisillä arkisilla teoillakin voi tehdä hyvää: oli kyse sitten kaverin kehumisesta tai mummolle soittamisesta.

Hyvänteon huhtikuu on mielestäni mahtava idea ja myös itse olen sen myötä tarttunut asioihin, jotka ovat käyneet usein mielessä, mutta joihin on ollut vaikea ryhtyä yksin. Kenenkään ei pidä tehdä mitään, mikä saa oman olon äärimmäisen tukalaksi, mutta kuten Heini hienosti tiivistää: hyväntekemisestä saa yleensä kaupan päälle myös itselleen hyvän mielen. Hyvinvointitiimi ei ole myöskään unohtanut palkita hyväntekijöitään, vaan järjestää kuukauden lopuksi yhteislähdön jäätelö- ja suklaakarnevaaleille, sillä itseään pitää muistaa myös hemmotella. Herkuttelun voi ajatella hyväntekeväisyytenä ja armollisuutena itseään kohtaan.

30728586_2064805303549085_3152133278002053120_n
Kiltalaisia yhdessä luovuttamassa verta.

Hyväntekeväisyyttä ei kannattaa asettaa epämukavaksi vaatimukseksi, mutta on hyvä muistaa, että auttaminen on hyvin tärkeää. Killan kanssa voi kenties kokea, että vaikkapa vapaaehtoistyö voi olla kivaa ja helppoa ajanvietettä mukavien ihmisten tai eläinten kanssa. Elämässä jokaiselle voi tulla tilanteita, kun tarvitsee apua muilta. Avunanto on enemmän tai vähemmän velvollisuus toista ihmistä ja yhteistä maailmaa kohtaan, eikä kenenkään tarvitse pärjätä täysin yksin. Apua antaessa voi ehkä myöntää itselleen, ettei ole myöskään heikkous pyytää apua.

Haastan jokaisen miettimään, mitkä voisivat olla niitä pieniä tai isompiakin asioita, joilla voisi tehdä hyvää muille, saaden samalla itselleen hyvän mielen. Sitä miettiessä voi vaikka tajuta, että elämässä huomaamattaan nauttii eniten juuri siitä, jonka myötä voi tehdä hyvää myös muille. Itselleni muiden auttaminen on esimerkiksi lopulta perimmäisin motiivi kasvatustieteiden opiskelulle: päädynpä sitten järjestötyöhön, koulutuksen vaikuttajaksi tai taiteen tekijäksi, uskon voivani työlläni vaikuttaa paremman yhteiskunnan muotoutumiseen. Hyväntekemisen ei siis tarvitse olla ylimääräinen, energiaa vievä riesa elämässä vaan se voi olla asia, mikä eniten kiinnostaa, suuntaa, antaa ja inspiroi – mistä ehkä voi saada jopa palkkaa.

Tekemällä hyvää voi parhaimmillaan lisätä omaa hyvinvointiaan.

 

Psst. 

Aikuiskasvatuksen Killalla on oma VeriRyhmä: kun menet luovuttamaan ja kerrot olevevasi kiltalainen, voit auttaa palkkion ansaitsemisessa. Mikäli luovutuksia kertyy vuoden 2018 aikana vähintään kymmenen, Kilta saa kunniakirjan. Vähintään 20 luovutuksesta saa hopeisen, vähintään 30 luovutuksesta kultaisen ja vähintään 50 luovutuksesta platinaisen kunniakirjan. Kiltalainen siis kainaloon ja yhdessä toinen toistaan tukien luovutuspistettä kohti!

Psst psst.

Mikäli et kaipaa itsellesi materiaalisia lahjoja, esimerkiksi Facebookin kautta on mahdollista pyytää ystäviltä lahjoituksia haluamalleen voittoa tavoittelemattomalle järjestölle oman juhlasi kunniaksi. Itse syntymäpäivien alla loin varainkeruutapahtuman Pelastakaa Lapset Ry:lle Syyrian lasten avuksi, ja sain kuin sainkin parissa viikossa kokoon yli 150 euroa ystävien, sukulaisten ja tuttavien avulla. Minulta se vaati vain muutaman klikkauksen.

Henrietta Pihlaja

Kuvat | Aikuiskasvatuksen Kilta

Haussa hyvinvoiva työntekijä

HYVINVOINTI Tekstissä pohditaan, miten hyvinvointi, kuntosalit ja nykyinen työelämä liittyvät toisiinsa. Asiaa on peilattu niin kirjoittajan omiin havaintoihin kuin tehtyihin tutkimuksiinkin.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, joka on rakentunut pitkälti 1800-luvulla alkunsa saaneen paperitehtaan ympärille. Vierailen yhä säännöllisesti lapsuuden ja nuoruuden maisemissani. Alkuvuodesta hieman pidemmän tauon jälkeen tein visiitin tuttuihin maisemiin ja huomasin, että jotain oli muuttunut: entiselle kotikylälleni oli ilmestynyt kuntosaleja.

Nuoruudessani opin kertomaan tarinaa kotikylästä, jonka keskustan 200 metrin osuudella on neljä baaria. Tätä tarinaa toistin sitä liiemmin kyseenalaistamatta, kun joku kysyi, minkälainen paikka kotikyläni on asua. Nyt asetelmat ovat kuitenkin muuttuneet. Baarien määrä on vakiintunut yhteen, mutta yhtäkkiä kunnan uimahallin yksi kuntolaitteille omistettu huone on saanut ainakin kolme kilpailijaa isoine liiketiloineen.

Ajattelin, että ehkä tämä on yksi hyvinvointikulttuurin ilmentymä: mielletäänhän kuntosali paikkana, josta yksilö voi ammentaa omaa hyvinvointiaan. Nyt tuosta toiminnasta vaan on tullut myös melko nopeasti leviävä liiketoiminnan muoto. Hyvinvoinnin kokemuksen voi ajatella olevan aina ruumiillinen kokemus, ja ainakin länsimaiseen hyvinvointikulttuurin eetokseen liitetään vahvasti ajatus hyvinvoinnista juuri ruumiin kunnossapidon kysymyksenä.

IMG_4336 (2)

Kysymyksessä hyvinvoinnista ja hyvinvoivasta ruumiista ei kuitenkaan päästä eroon yhteiskunnan normeista. Media on omiaan luomaan käsityksiä tavoiteltavista ja halutunlaisista ruumiista, mikä voi muodostaa esteen itse hyvinvoinnin kokemukselle, kun hyvinvoinnin rajat piirretään niin ahtaaksi, ettei sinne juuri kukaan mahdu. Työn teknologiseen murrokseen liitettiin ja liitetään vahvasti ajatus työntekijän ruumiillisuuden merkityksen vähittäisestä hiipumisesta. Vaikka joiltain osin näin on varmasti käynyt, olisi väärin olettaa, etteikö ruumiillisuudella olisi myös merkitystä. “Perinteisen” fyysisyyden lisäksi työelämä vaatii yhä enemmän uusia ruumiintaitoja kuten tunteiden säätelyä ja vuorovaikutustaitoja.

Teoksessa Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa (Vastapaino 2016) Taina Kinnunen ja Jaana Parviainen tarkastelevat rekrytointikonsulttien tuntumaa “hyvästä tyypistä”. Vaikka heidän aineistossaan konsulttien käsitys ihannetyöntekijästä ei pelkistynyt täysin ruumiin ulkoisiin piirteisiin, olivat oletukset erilaisista työssä vaadittavista sosiaalisista ja kognitiivisista kyvyistä vahvasti sidoksissa ruumiillisiin piirteisiin. Heidän analyysinsa myös osoittaa, että kulttuurin sosiaaliset hierarkiat ovat erottamattomasti läsnä siinä, kenen ajatellaan olevan “hyvä tyyppi”.

Samaisessa teoksessa Mira Karjalainen, Charlotta Niemistö ja Jeff Hearn ovat tarkastelleet “tietotyöalan voittajan tyyliä”. He tuovat esiin, kuinka ulkonäkökeskeisyyden sekä työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtymisen seurauksena työntekijöiden ruumiillisesta olemuksesta tulee osa liiketoiminnan ydintä ja arvonmuodostusta. Ruumiin kunnossapidon oletetaan kuitenkin tapahtuvan yksityisen piirissä, jolloin vastuu siitä on ensisijaisesti yksilöllä itsellään, vaikka se on olennainen osa jälkiteollisen talouden tuotantoa. Karjalaisen ja kumppaneiden artikkelin työntekijät käyttivät huomattavan osan vapaa-ajastaan täyttääkseen oikeanlaisen työruumiin hienovaraiset normit. Edellä mainittu on myös esimerkki työn ongelmien yksilöllistymisestä, josta Sanna Rikala samaisessa teoksessa oivallisesti kirjoittaa.

Lukiessa teosta suhteessa nykyiseen hyvinvoinnin vaatimukseen ei voi olla ajattelematta, että onko nykyisessä hyvinvointikulttuurissa tärkeämpää näyttää hyvinvoivalta kuin olla hyvinvoiva. Minkälaiseen vinkkilistaan ja toimenpiteisiin päädyttäisiin, jos hyvinvoinnin saavuttamisen sijaan listattaisiinkin seitsemän pahoinvoinnin lähdettä nykyisessä työelämässä? Mediakuvien kapeat käsitykset hyvinvoivasta ruumiista ja jälkiteollisen työn ruumiilliset vaatimukset ovat omiaan lujittamaan käsitystä, että hyvinvointia tulee tavoitella jopa pahoinvoinnin kustannuksella – ja että kuntosalin perustaminen on jatkossakin kannattavampaa kuin baarin perustaminen.

Pekka Koskinen

Kuva | Henrietta Pihlaja

Lähteet:

Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Toimittaneet Jaana Parviainen, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen. Tampere: Vastapaino 2016.

Päätoimittajan terveiset – Mitä on hyvinvointi?

HYVINVOINTI Elon huhtikuun teemana on hyvinvointi. Pääkirjoituksessa esitellään huhtikuun juttujen sisältöjä, mietitään, mitä hyvinvoinnilla tarkoitetaan ja miten teemaa voisi rajata, jotta se palvelisi parhaiten juuri Elon lukijoita.

IMG_20180404_192734_509

On taas aika avata uusi teemakuukausi Elossa. Tällä kertaa kantavana teemana on hyvinvointi. Elossa on aiemminkin julkaistu juttukokonaisuus teemalla opiskelijahyvinvointi, mutta päätimme laajentaa uuden kokonaisuuden käsittelemään hyvinvointia yleensä. Haasteena näin laajassa teemassa tietenkin on sen sitominen lehden agendaan, jossa pääpainona ovat opiskelu, kasvatustieteet ja työelämä. Juttuja on tulossa laidasta laitaan ja joidenkin linkki mihinkään noista kolmesta painopisteestä ei ole ehkä raudanluja. Eikö kuitenkin yleisesti hyvinvointi elämässä vaikuta esimerkiksi opintoihin tai töihin? Joskus on siis ehkä turha rajata liian ahtaita raameja sille, millaiset jutut palvelevat juuri meidän lukijajoukkoamme ja asettuvat millilleen vain tiettyihin koloihin. Jää lukijoiden arvioitavaksi, onko teema lopulta liian laaja ja sekava, vai kenties ihanan monipuolinen ja mukavasti rajoja rikkova. Hyvinvointi on joka tapauksessa mielestäni aihe, jota ei voi korostaa liikaa.

Elon hyvinvointinumerossa avataan kenties monille opiskelijoille tuttuja tuntemuksia novellin muodossa, kurkistetaan tutkimusartikkeleihin työssäkäyvien ihmisten hyvinvoinnin tavoittelusta, mietitään mitä on myötätunto, ja tutustutaan Hidasta elämää -hyvinvointimediaan siinä mukana olevan asiantuntijan kautta. Näiden lisäksi saatetaan nähdä katsaus joihinkin tiedekuntamme hyvinvointitapahtumiin ja ehkä myös kritisoida hyvinvointibuumia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun aloimme pohtia teemaa, heräsi ajatuksia muun muassa siitä, mitä hyvinvoinnilla edes tarkoitetaan. Yhteiskunnassa, jossa hyvinvointi näyttää nousseen vallitsevaksi trendiksi, tuntuu joskus hyvinvoinnin tavoittelu enemmän suorittamiselta kuin aidolta hyvinvointiin pyrkimiseltä. Ovatko siis hyvinvoivat ihmiset aina oikeasti hyvinvoivia, vai näyttävätkö he vain hyvinvoivilta? Vastaiskuna tälle on onneksi viime aikoina ainakin omassa some-feedissäni nostanut päätään myös rehellinen puhuminen huonovointisuudesta. Filtteröidyt saliposetukset ja kauniisti asetellut vihersmoothieiden kuvat ovat saaneet vastineeksi kertomukset siitä, että masennus on sairaus, jota ei tarvitse hävetä.

Kenties Elon huhtikuun teema avaa pohtimaan sitä, mitä hyvinvointi juuri sinulle tarkoittaa, ja miten sitä pystyisi ylläpitämään tekemättä siitä velvollisuutta.

Toivon kaikille mahdollisimman hyvinvoivaa kevättä ja herättäviä lukuhetkiä Elon parissa!

Henrietta Pihlaja

Elon ”ei aina niin hyvinvoiva” päätoimittaja

Kuvat | Henrietta Pihlaja

Apua VAKAVAan asiaan

YKSITTÄISET/YHDENVERTAISUUS Syksyllä 2017 muutama Helsingin yliopiston yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelija löysi itsensä keskustelemasta yliopistojen pääsykokeista, maksullisista valmennuskursseista ja koulujen sisäänpääsyjärjestelmien eriarvoistumisesta. Näin alkoi Aikuiskasvatuksen Killan valtakunnallisen kasvatustieteiden valintakokeen ilmainen valmennusprojekti.

7
AKKvalmennuksen vastaava Pinja Ryky jutun kirjoittajan Sophie Nyyssösen haastateltavana

VAKAVA-koe on valtakunnallinen kasvatusalan valintayhteistyöverkoston laatima ja toteuttama pääsykoe, jonka avulla voi hakea Suomessa seitsemään yliopistoon ja yli 30 eri kasvatusalan hakukohteeseen opiskelemaan. VAKAVA luotiin selkeyttämään koko kasvatustieteiden alaa koskevaa valintamenettelyä, sekä loiventamaan pääsyä yliopistolle suoraan lukiosta.

Kokeen juuret juontavat aikaan, jolloin esimerkiksi luokanopettajaksi opiskelemaan pääsemiseksi tarkasteltiin ylioppilastutkintoa sekä työkokemusta. Opetusministeriön ”välivuosipelko” johti keskusteluun, tarpeesta helpottaa yliopistolle pääsyä suoraan lukiosta, kun koulunpenkiltä saapuvilla ei ollutkaan työkokemuksesta saatavia pisteitä. Yllättävää kyllä, nuoria suosivien lähtökohtienkin jälkeen, koe toi myös tasa-arvoisempia puolia hakemiseen.

Kokeen pilottiotos tehtiin vuonna 2006 ja sitä pyritään kehittämään joka vuosi. Nykyisin yksi kokeen laatimisen tavoitteista on hakijaystävällisyys. Se tulee mielestäni melko hyvin esiin esimerkiksi koeaineiston julkaisukäytänteissä. Artikkelikokoelma- rakenteinen aineisto julkaistaan noin kuukautta ennen koetta, kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Täten kaikille annetaan teoriassa saman verran aikaa tutustua joka vuosi vaihtuvaan aineistoon ja tehdä koe muiden hakijoiden kanssa samana päivänä yhdessä yhteistyöyliopistoista.

Pääsykokeiden ympärillä on silti useita eriarvoistavia tekijöitä, erityisen mielenkiintoisena sellaisena maksullinen valmennussektori. Korkeakoulutukseen hakiessa on tarjolla lähes joka alalle erinäisiä valmennuskursseja, apuohjelmia, henkilökohtaista sparrausta, ryhmätukea ja monella niistä on muhkea hintalappu.

Oma valmennustiimi

Syksyllä 2017 Aikuiskasvatuksen Kilta Ry:n opiskelijoille tarkoitetussa iltamassa oli pohdittu järjestön kehittämismahdollisuuksia. Helsingin yliopiston yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijat Pinja Ryky, Pinja Fernström ja Nana Pylkkänen löysivät itsensä pohtimasta yliopistojen pääsykokeita ja maksullisia valmennuskursseja. Keskustelussa tuotiin esiin, että myös jotkin järjestöt tarjoavat tämän kaltaista valmennusta. Yhteisymmärryksessä tultiin siihen tulokseen, että miksi emme mekin ja miksi kukaan ei ole ennen tajunnut tehdä tätä meidän tuleville opiskelijoillemme. Edellä mainittuihin tahoihin haluttiin kuitenkin tehdä selvä ero, ja järjestää toiminta alusta alkaen ilmaiseksi.

Valmennustiimiin lähti syksyn aikana mukaan parikymmentä yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijaa eri vuosikursseilta. Killan varapuheenjohtajana oli upeaa huomata miten intohimoisesti ja aidosti opiskelijamme halusivat tulla auttamaan tulevia polvia. Idean liikkeelle lähdöstä meni vain muutamia viikkoja kun tiimi alkoi olla kasassa. Aikuiskasvatuksen Killan syyskokouksessa projekti otettiin vahvaksi osaksi tulevan vuoden suunnitelmia ja lopulta se sai paikkansa omana sektorinaan.

Vastaavan terveiset

Vapaaehtoisesti tehtävä kuukausia kestävä työsarka ansaitsee mielestäni arvoistansa huomiota ja halusin täten antaa tiimiläisille äänen. Haastattelin projektin vastaavaksi valikoitunutta maisteriopiskelija Pinja Rykyä toiveenani kartoittaa koko tiimin ajatuksia ja tuntemuksia projektiin ryhtymisestä, sen tulevaisuudesta ja siitä mitä tekijät tästä saavat.

Ryky tähdentää heti haastattelun alkuun suurella ylpeydellä, että valmennusta tehdään ilmaiseksi verkossa, tavoitteena edistää koulutuksellista tasa-arvoa. Projektilla vastustetaan koulutuksen markkinallistumista ja rahan vaikutusta yliopistoon pääsemisessä. Ryky korostaa myös paikallisen tasa-arvoisuuden merkitystä, jonka verkkovalmentaminen tarjoaa. Monet valmennuskurssit pidetään lähiopetuksena ja niitä tarjotaan usein ainoastaan suurilla paikkakunnilla. Lähiopetus itsessään on erinomainen opetustapa, mutta AKKvalmennus päätti linjata tasa-arvoisuuden nimissä keskittävänsä kaikki voimanvarat nettiin, jotta kaikki materiaalit olisivat hakijoiden käytössä verkon luomissa raameissa. Erittäin merkittävänä projektin mahdollistajana on toiminut yhteistyö Claned-oppimisalustan kanssa.

Claned on startup-yrityksenä ylös ponkaissut nettialusta, jota käyttävät monet suuret yritykset ja yhteisöt kuten Microsoft sekä Yhdistyneet kansakunnat. Oulun yliopisto käyttää Clanedia Helsingin yliopistolle tutun Moodlen sijaan. Ryky on iloinen, että valmennustiimi sai alustan yhteityösuhteiden kautta käyttöön. Alusta sisältää nyt kaikki tehdyt materiaalit, ja on täten toiminnan pohja. Sijainnin lisäksi Claned tarjoaa paljon statistista tietoa valmennustiimille materiaalien käytöstä: esimerkiksi mikäli jokin tehtävistä on liian vaikea, ja minkälainen materiaali on suosituinta. Yhteistyö on siis oikea onnen potku!

29994594_10155405827485737_1112000168_o

Mitä AKK Valmennus siis tekee?

Markkinointi- ja yhteistyötä tehtiin kovaan tahtiin koko talvi ja kevät. Läsnäolo kouluilla sekä abi-tapahtumissa oli arvokasta, jotta valmennus löydettäisiin ja se palvelisi sitä tarvitsevia ja siitä kiinnostuneita. Ydintavoite valmennuksella on kuitenkin luonnollisesti auttaa opiskelemaan hakevia tulevaa koetta varten.

Yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijoina oppimisstrategioiden ja tekniikoiden tuntemus kuuluu ammatilliseen osaamiseemme. Yksilöllisten oppimistapojen tukemiseksi haluttiin opetusmateriaali, harjoitustehtävät ja -kokeet pitää monipuolisina.

Sisällöntuotanto aloitettiin jo paljon ennen VAKAVA-aineiston julkaisemista, luomalla materiaaleja oppimisstrategioista ja henkisestä valmistautumisesta. Lisäksi tiimi teki erityisen harjoituskokeen alamme artikkelista, jolla saada käsitystä kokeen hengestä ja vaatimustasosta sekä harjoitusta Clanedin käytöstä.

Noin viikko on kulunut VAKAVA-kokeen julkaisemisesta ja itsenäiset artikkelitiimit ovat tehneet jo useita  monivalinta- ja soveltavia tehtäviä, miellekarttoja sekä kaksi aineiston kokonaisuutta strukturoivaa lukusuunnitelmaehdotusta. Tavoitteena on tuottaa artikkeleiden käsittelyn tueksi vielä paljon materiaalia esimerkiksi videoita ja termipankkeja.

Onko laatutakuita?

Kuten muukin Aikuiskasvatuksen Killan toiminta, on valmennuksen vapaaehtoisuus ja toimijoiden jaksaminen ensiarvoisen tärkeää. Toiminnan yleinen matalakynnyksisyys on varmasti yksi niistä liikuttavista voimista, jotka saivat valmennustiimin yhteen ja innostumaan.

Haastattelussaan Ryky painottaa, että vaikka toiminnan kehittäminen ja palautteen kuuleminen on suuressa arvossa, on muistettava, että koko toiminta pyörii vapaaehtoisten opiskelijoiden voimin, heidän halustaan auttaa.

Tiimiläiset tekevät siis yhteistyönä parhaansa, jotta mahdollisimman moni olisi tuettu tärkeässä kokeessa, jossa rahalla ei saisi olla osuutta.

Inhimillisen toisten auttamisen ilon lisäksi uskon, että kokemus valmennustiimin jäsenenä antaa paljon enemmän kuin ottaa. Projekti on erinomainen oman ammatillisen osaamisen kehittämisessä aikuiskasvatustieteilijöinä.

Miksi AKKvalmennusta?

VAKAVA-kokeen tulevaisuus ei ole varmaa. Suomessa puhutaan paljon pääsykokeiden poistamisesta ja siirtymisestä suoraviivaiseen ylioppilastodistuksen mukaiseen jatko-opiskeluun. Moni näkee tämän kehityskulun hyvin huolestuttavana. Ryky toteaa oman oppiaineemme kuuluvan generalistialoihin, mutta samoja kysymyksiä herää myös esimerkiksi opettajuudesta. Mikä on opettajan tai kasvatustieteilijän oppimäärä lukiossa? Mikä aine mittaa parasta soveltuvuutta ja kuuluvuutta tällaisille aloille? Lisäksi elinikäiseen oppimiseen perustuva vaade kyvylle päästä opiskelemaan missä tahansa elämän vaiheessa luhistuu järjestelmästä, jonka mukaan omat kyvyt määritellään kerran ylioppilaskirjoitusten aikaisista arvosanoista. Toki ylioppilaskirjoitukset voi uusia, mutta nykyisessä muodossaan tällainen menettely ei palvele optimaalisesti sitä tarvitsevia. Pääsykokeissa on myös haasteita mutta, ne tarjoavat aina uuden mahdollisuuden ja niissä Rykyn sanoin ”Aina voi tsempata ja raivata tiensä eteenpäin.”

AKKvalmennus taistelee koulutuksellisen tasa-arvon puolesta, yksi koe kerrallaan. Tästä olemme ylpeitä. Opiskelijoiden tekemä valmennus ei ole ennennäkemätöntä, mutta tässä mittakaavassa, täydellä vapaaehtoisuudella ja suurella sydämellä ollaan mielestäni suuren äärellä.

29994721_10155405781390737_1377012161_o
AKKvalmennuksen iloinen tiimi suunnittelutouhussa

 

AKKvalmennuksen sivuille pääset tästä!

Suuri kiitos teille,

Pinja Ryky, Otto Knuutila, Anna Veijola, Nana Pylkkänen, Minttu Lindholm, Oskar Tommola,  Sanni Myllylä, Venla Järvensivu, Sally Tähkälä, Heini Laukkanen, Vilma Pöyry, Jasmin Seppälä, Sanni Malander,Sandra Luoma, Rosanna Fasta, Saga Myllymäki, Anttoni Tumanoff, Anna Delis, Emmi Piirainen, Elina Pirinen ja Jemina Rytilahti.

Sophie Nyyssönen

Kuvat|Sophie Nyyssönen

Saisiko olla eurooppalaisia kollegoita?

YKSITTÄISET Verkostoja pidetään kokonaisvaltaisen ammatillisen osaamisen ja menestymisen avaimina. Kun on verkostoitunut opintojen aikana, on aktiivinen LinkedIn, ja saa vielä kutsun Opetushallitukseen voisi kuvitella, että nyt ollaan voiton puolella verkostoitumisessa, mutta kuten ostos-tv ilmaisee:” Eikä tässä vielä kaikki!”

epale

EPALE

Aikuiskasvatuksen Kilta kutsuttiin viime joulukuussa vierailemaan Opetushallitukseen. Innokkaana kasvatustieteen opiskelijana kutsu tuntui komealta ja tottakai matka kävi Siltavuorenpenkereeltä toiselle puolelle siltaa. Vierailun tarkoituksena oli glögittelyn lisäksi tutustuttaa meitä tulevia kasvatustieteilijöitä EPALE-aikuiskoulutussivustoon

EPALE eli Electronic Platform for Adult Learning in Europe, on komission vuonna 2015 lanseeraama kansainvälinen, aikuiskasvatustieteisiin erikoistunut interaktiivinen sivusto. Sen tarkoituksena on toimia alustana, jonka kautta pystyisi seuraamaan koko Euroopan aikuiskasvatusalan trendejä, tapahtumia ja debatteja. Sivustoa markkinoitiin meille opiskelijoille erityisesti keskeisenä tiedonhankinnan väylänä Euroopan laajuisen tutkimustiedon, artikkeleiden ja blogien kirjastona. Sivustolla olevan ’Partner Search’-toiminnon avulla, voi lisäksi etsiä hankekumppaneita, verkostoitua ja tehdä muuta kansainvälistä yhteistyötä. Kuulostaa hyvältä! Eikö?

Kauniita sanoja, entäs sitten käytännössä?

Tällä hetkellä EPALE operoi 24 kielellä. Kullakin maalla on oma kansallinen EPALE-tukipalvelunsa (Suomessa Opetushallitus), joka vastaa sivuston hallinnosta ja osittain sisällöntuotannosta. Sisältöä varsinaisesti tuottamaan halutaan meitä aikuiskasvatustieteiden alalla toimivia. Sisällöntuottajina voidaan olla edistämässä oman erityisalan kehitystä, mutta toki myös markkinoimassa omaa osaamista oman alan ihmisille. Esimerkiksi muutaman blogipostauksen kirjoittaminen voisi jo poikia komean CV-merkinnän –  onhan julkaistu teksti tällöin hyväksytty opetushallituksen toimesta osaksi kansainvälistä tietopankkia.

Opetushallituksen esitelmässä tuotiin esiin, ettei sivu ole vielä puhjennut täyteen kukkaan parin vuoden olemassaolonsa aikana. Tämän kykenen allekirjoittamaan. Materiaalia ja mahdollisuuksia on paljon, mutta sen löytäminen ja palvelussa pyöriskely osoittautui vielä melkoiseksi sokkeloksi. Mutta ei hätää! Kun antaa itselleen aikaa tutustua sisältöihin ja tottua sivun vielä hieman jähmeään tyyliin, voi löytää helmiä ja yllättyä että materiaalia on selkeästi monen henkistä. Tieteellisen tutkimuksen ohella todella löytyy inspiroivia blogitekstejä ja julkaisuja, josta voi saada hyviä oivalluksia: ”Wau, näinkin tehdään, mekin voisimme kokeilla! ”

Järjestöistä kiinnostuneena löysin itse tietopankkia selaillessani Suomen Partiolaisten ja Sitran yhteistyössä tehdyn oppaan ”Kovaa osaamista harrastuksista ja vapaaehtoistoiminnasta!. Oppaassa on nostettu esiin konkreettisia tapoja, joilla virallisen koulutusjärjestelmän ulkopuolella kertynyttä osaamista voidaan hyödyntää nykyistä tehokkaammin sekä tehdä siitä tunnetumpaa ja tunnustetumpaa oppilaitoksissa ja työelämässä. Oppaasta löytyy muun muassa Opintokeskus Siviksen laatima yhdeksän askeleen prosessi järjestöissä saadun osaamisen kartoittamisesta. Nappasin heti monta vinkkiä, joita voitaisiin ottaa käyttöön esimerkiksi meillä Aikuiskasvatuksen Killan toiminnassa. Olisi hyvä voida hahmottaa selkeämmin minkälaista ydinosaamista ja millaisia taitoja eri tehtävissä toimiminen kerryttää. Tämä voisi antaa yksilölle parempia työkaluja oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen sekä auttaa tekemään osaaminen näkyvämmäksi sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella.

IMG_20171213_171018_089

Viimeinen tuomio

Toisen vuoden opiskelijana minua pohdituttaa, onko sivusto itselleni vielä ajankohtainen. EPALE:n asemaa ja tavoitetta ei voi muuta kuin ihailla. Tieteen ja käytännön viimeisimpien tuulien kerääminen samaan paikkaan kerää tiedon lisäksi ihmisiä yhteen. Miten upeaa olisikin löytää omille tuleville projekteille yhteistyökumppaneita muualta Euroopasta muutamilla klikkauksilla ja viesteillä.

Tulin siihen lopputulokseen, ettei kannata ottaa paineita lukemisesta tai sisällön tuotannosta. Mikäli jokin puhuttaa, voi siihen keskittyä enemmän.

Eräs yliopiston työntekijä ilmaisi ensimmäisenä lukuvuonnani, että olisi hyvä lukea yksi tieteellinen artikkeli viikossa omaksi opikseen. Täten pikkuhiljaa kerryttämällä tulee vuoden saldoksi komeat viitisenkymmentä artikkelia. Jollei näin huimiin ja arvostusta herättäviin lukuihin pääse pitkien artikkeleiden ja väitöskirjojen lukemisen avulla, voisi samaa periaatetta soveltaa ehkä EPALE:n lukemiseen. Kun vuosikymmeniä vanhojen tiiliskiviteosten rinnalla onkin elävä, arkeen ja käytäntöön sitoutunut Euroopan laajuinen verkosto, saattaa tieteen ja oman ammattitaidon kehittyminen saada kaivattua tasapainoa.

EPALE:lla oli koko Euroopassa vuoden 2017 lopulla 35 000 rekisteröitynyttä käyttäjää ja 350 000 vierailijaa. 111 eurooppalaista organisaatiota haki EPALEn kautta Suomesta hankekumppania vuoden aikana.  Suosittelen tutustumaan. This might be big!

 –

Sophie Nyyssönen

Kuvat | 1. Sophie Nyyssönen | 2. Henrietta Pihlaja

TOHTORIKOULUTUS – SATTUMA VAI PÄÄMÄÄRÄ?

”Koskaan ei pidä sanoa, ei koskaan”

TUTKIMUS Elon päätoimittaja haastatteli tohtorikoulutettavaksi pyrkivää Jasmiina Korhosta. Haastattelussa Jasmiina kertoo itsestään, polustaan tähän hetkeen, hakuprosessista jatko-opiskelijaksi, tohtorikoulutuksen sisällöstä ja tutkimushankkeesta, jossa on mukana. Puheensorinan välistä ei ole unohtunut myöskään vinkit tohtoripaikasta haaveileville.

Jasmiina odottelee reippaannäköisenä Minervan vahtimestarikoppien lähistöllä, kun juoksen tuiskuista tapaamispaikallemme. Vanhoina tuttuina juttu luistaa heti mutkattomasti ja ensimmäiset kymmenen minuuttia höpötellään niitä näitä, kun Jasmiina johdattaa minut työhuoneelleen. Näin juuri kandidaatiksi valmistuneesta itsestäni tuntuu melko upealta, että jollakin minun opiskelukaverillani löytyy aivan oikea työhuone ja oma tutkimusposteri. Kun viimein asetumme, siirrymme pikkuhiljaa haastattelun aiheeseen: Jasmiinan vahvaan pyrkimykseen päästä tohtorikoulutettavaksi. ”Sanoin joskus kaverille, että tutkija musta ei koskaan tule. Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan.” Kuinka Jasmiina siis päätyi siihen, missä on nyt?

Jasmiina Korhonen
Jasmiina Korhonen

Kenestä on kyse?

Jasmiina Korhonen on viidennen vuoden luokanopettajaopiskelija, joka työskentelee parhaillaan tutkimusavustajana FUSE-hankkeen parissa (johon kannattaa tutustua linkin takaa). Jasmiina odottelee parhaillaan gradun arvosanaa ja valmistautuu jatkokoulutushakuihin, sekä tietenkin työskentelee ahkerasti hankkeen parissa. Hän aloitti tutkimusavustajan työt, kun alkoi tehdä graduaan lasten johtajuudesta. Prosessin aikana innostus virisi myös jatko-opiskeluun yliopistolla. Ennen luokanopettajakoulutusta Jasmiina on opiskellut itsensä sosionomiksi ja opintojen aikana hän on toiminut kolme vuotta aktiivisena Käyttiksen speksissä sekä tanssijana että tuottajana.

Jasmiina sai kiinnostuksen hakea tohtorikoulutettavaksi nimenomaan kiinnostavan hankkeen vuoksi. Hän oikeastaan luonnehtii ajautuneensa tähän tilanteeseen, sillä aluksi hänellä oli vain innostus tehdä gradu jonkin kiinnostavan hankkeen parissa ja vasta myöhemmin se poiki ideaksi hakea tohtorikoulutukseen. ”Ajattelin, että ois kiva tehdä gradu jossain hankkeessa, koska yleensä niillä on tosi mielenkiintoisia aiheita ja mua kiinnosti tehdä tutkimusta jossakin tiimissä.” Jasmiina avaa motiivejaan. Hänen suunnitelmissaan on tohtorikoulutuksessa jatkaa ja laajentaa jo gradussaan aloittamaansa tutkimusta.

Odotuksia ja suunnitelmia

Jasmiina suunnittelee tekevänsä artikkelipohjaisen väitöskirjan. Toisin sanoen Jasmiina siis tekee tiimin kanssa tutkimusta, kirjoittaa tutkimuksesta tieteellisiä artikkeleita ja kolme hänen tiimin kanssa kirjoittamistaan artikkeleista päätyvät hänen väitöskirjaansa. Yksi artikkelitutkimus on jo tehty, sillä se on hänen gradututkimuksensa. ”En mä suunnitellut tekeväni tohtorikoulutusta tähän putkeen, mutta kun tarjoutui näin upea mahdollisuus, olisi ollut typerää olla ottamatta sitä vastaan.” Jasmiina kertoo. Aineistonsa lisäksi Jasmiina arvostaa kovasti myös ihanaksi luonnehtimaansa tutkimustiimiään, jonka osana tahtoo jatkaa työskentelyä.

Innostavinta Jasmiinan mielestä tulevaa tohtorikoulutusta ajatellen onkin juuri tiimi, jossa hän jo nyt työskentelee. ”Tää on ihan käsittämättömän siisti tää tiimi. Että niinku kuinka paljon näiltä voi oppia ja mitä kaikkia juttuja nää on jo tehneet. Me innostetaan tässä toinen toisiamme.” hän kuvailee. Innostavaa on lisäksi hanke, joka kietoutuu uuden opetussuunnitelman tavoitteisiin monipuolisista oppimisympäristöistä. Jännittävintä taas tällä hetkellä on, saako hän jatko-opintopaikan. Tulevaisuudessa myös hänen kirjoittamansa artikkelit tullaan julkaisemaan kasvatusalan vertaisarvoiduissa tieteellisissä journaaleissa, eikä niihin mene läpi mikä vain ”graduhöpinä”. Tämä aiheuttaa Jasmiinan mukaan myös hieman paineita ja paljon uuden opettelua.

sekalaista 005

Haku tohtorikoulutukseen?

”Ne on tosi kilpailtuja ne paikat. Vaikka olisi missä hankkeessa, tohtorikoulutukseen pääseminen ei ole mikään taputeltu homma.” Jasmiina alkaa. Hakuja on kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin. Yliopiston rahoittamat tohtorikoulutuspaikat ovat haussa vain syksyisin. Jasmiina painottaa tutkimussuunnitelman kirjoittamista, sillä se on kaikista tärkein dokumentti, jonka perusteella valinnat tehdään.

Valintakriteereitä ovat: 1) Miten tutkimus on toteutettavissa? 2) Mikä on tutkimuksen tieteellinen merkittävyys? 3) Miten tutkimus sopii kyseisen tohtorikoulutusohjelman tutkimusprofiiliin?

Hakuprosessissa täytyy tehdä myös opintosuunnitelma, jossa tulee tulla ilmi millä aikataululla ja mitä opintoja aikoo tehdä. Ohjaajat pitää olla sovittuna etukäteen, eli jatkokoulutukseen hakevan on täytynyt valmiiksi tehdä ohjaussopimus ohjaajiensa kanssa. Ohjaajia on oltava vähintään kaksi. Näiden lisäksi vaaditaan vielä opintosuoritusote. Mikäli samalla ohjaajalla on useampi ohjattava, nämä ohjattavat saatetaan hakuvaiheessa laittaa järjestykseen aiemman opintomenestyksen perusteella.

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on kaksi tohtorikoulutusohjelmaa: Seduce ja PsyCo. Jasmiina hakee Seduceen. Molemmat näistä koulutuohjelmista kuuluvat Humanistis-Yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun eli HYMYyn, joka on yksi neljästä Helsingin yliopiston tutkijakouluista. 

Lisää ohjeita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuspaikkojen hakemiseen löytyy täältä.

Mitä tohtorikoulutus pitää sisällään?

Reippaasti Jasmiina alkaa avata tohtorikoulutuksen sisältöä järkkymättömänä tietopankkina. Väitöskirjan lisäksi koulutukseen kuuluu siis vähintään 40 opintopistettä muita opintoja, joita Jasmiina kuvailee ”tutkimukseen nähden hyvin käytännönläheisiksi”. Opinnot siis koostuvat metodologiakursseista, tieteenfilosofiasta ja akateemisia valmiuksia kasvattavista opinnoista, kuten apurahahakemusten kirjoittamisesta, konferenssiesitysten valmisteluista ja tieteellisestä kirjoittamisesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Jasmiina avaa, että Helsingin yliopistolla on käytäntö, jossa täytyy liittyä johonkin asiantuntijaryhmään. ”Mä kuulun semmoseen kuin LECI eli Learning Culture and Interventions – Expert group. Meitä on siis tällä hetkellä 25 tutkijaa ja 35 tohtorikoulutettavaa.” Jasmiina kertoo, että tämän asiantuntijaryhmän yhdistävä tekijä on sosiokulttuuriset lähestymistavat tai toiminnan teorian lähestymistavat omissa tutkimuksissa. Jasmiinan mukaan kerran kuussa on seminaareja, joissa pääsee esittelemään tutkimuksiaan ja niistä keskustellaan yhdessä, sekä saadaan palautetta. Seuraavassa seminaarissa Jasmiina pääsee esittelemään oman posterinsa, mistä hän on hyvin innoissaan.

Kesto ja rahoitus

Kysyessäni tohtorikoulutuksen kestosta, Jasmiina vastaa, että useimmiten kesto riippuu rahoituksesta. Tavoiteajaksi hän kertoo neljä vuotta, mutta rahoitus vaikuttaa paljon siihen, pystyykö väitöstutkimusta tehdä tässä ajassa vai venyykö se pidemmäksi. Jasmiina myös kertoo, että jotkut ihmiset tekevät tohtorikoulutusta ilman rahoitusta töiden ohessa.

No entä mistä rahoitusta yleensä saadaan? Siihenkin Jasmiinalla on vastauksia. Hän itse työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, joten Suomen Akatemia rahoittaa myös hänen tohtorikoulutuksensa, mikäli hän siihen pääsee. On kuitenkin myös tohtorikoulutuspaikkoja, jotka ovat yliopiston rahoittamia. Toisin sanoen tohtorikoulutettavan palkka voi tulla siis ulkopuoliselta tutkimuksen rahoittajalta, yliopistolta tai huonoimmissa tapauksissa jäädä tulematta. Tohtorikoulutettavan tittelillä ei voi työskennellä ilman jatkokoulutuspaikkaa, vaikka rahoitus olisikin taattu ja tutkimusta aloitettu. Taas tutkimusavustajan nimikkeellä voi toimia vain maisteriopintojen loppuun asti.

HY-pääkirjasto_0307-15_1_photo Nina Finell

Muistettavaa tohtorikoulutettavalle

”Meidän hankkeessa on virallisesti minä, Kristiina Kumpulainen ja Anu Kajamaa ja ne on aivan todella kansainvälisen tason huippututkijoita, niin tulee välillä fiilis, että apua mähän saan vasta maisterin paperit enkä ole ikinä julkaissut mitään ja teen näiden kanssa hommia.” Jasmiina äimistelee. Hän muistuttaakin, että aloittelevan tutkijan kannattaa muistaa pitää jalat maassa ja olla itsellensä armollinen.  

Hän kuitenkin korostaa avun pyytämisen merkitystä ja on onnellinen siitä, että hänen ohjaajakollegansa Anu Kajamaa ja Kristiina Kumpulainen ovat paitsi ihania tukena olevia ihmisiä, myös viereisissä työhuoneissa avuntarpeen yllättäessä. Iloinen Jasmiina on myös Helsingin yliopiston tutkimuspainotuksesta, mikä takaa sen, että yliopistolta löytyy niin paljon kansainvälisesti merkittäviä tutkijoita, että mahdollisuudet omaan kehittymiseen ja verkostoitumiseen ovat hyvät.

Yhdeksi tärkeäksi osaksi tohtorikoulutustyötä Jasmiina mainitseekin verkostoitumisen. Muiden maiden tieteentekijöihin pääsee tutustumaan konferensseissa ja seminaareissa, joihin Jasmiina onkin aktiivisesti kirjoitellut ryhmänsä kanssa hakemuksia jo nyt. Seminaarien ja konferenssien kautta saa myös arvokkaita mahdollisuuksia tehdä omaa tutkimustaan näkyväksi.

Niille, jotka haaveilevat tohtorin urasta

Puheeksi haastattelun hieman sivupoluillekin eksyneen keskustelun lomasta Jasmiina muistaa korostaa kunnianhimoa. Se on hänen mielestään ominaisuus, jota jokainen tohtorikoulutettavaksi hakeva tarvitsee, sillä tohtorikouluksella tähdätään vaativiin asiantuntijatehtäviin, mikä vaatii uskoa itseensä. Jos jo opintojen aikana mietityttää tahtooko tohtoriksi, kannattaa Jasmiinan mukaan hakea tutkimusavustajaksi ja sitä kautta kokeilla toimintaa tutkimustiimin jäsenenä ja ”availla ovia” tutkimusmaailmaan.

Kuitenkin Jasmiinan sanat jokaiselle meistä, joita kutkuttaa, uskaltaisiko tohtorikoulutukseen hakea, ovat positiivisen rohkaisevat: ”Kannattaa uskaltaa. Eikä pidä liikaa miettiä sitä, että onko musta tähän. Kyllä jokaisesta on tähän, kun vaan harjoittelee. Ei kukaan ole mikään synnynnäinen tutkija. Yliopistolla kuulee ihan hirveesti sellasta, että en mä oo mikään tutkijatyyppi. En mä tiedä onko olemassa mitään tutkijatyyppiä, koska tutkimustakin voi tehdä niin monella eri tavalla ja niin moneen eri tarkoitukseen. En mä mitenkään suunnitellut, että mä tähän mitenkään ryhtyisin, mutta tässä mä oon ja tää on ollut kivaa ja mä oon superiloinen siitä, että mä olen tähän asti niinkun päätynyt. Ei sitä kannata mun mielestä mitenkään pelätä.”

Henrietta Pihlaja

Kuvat | Kansi: Mika Huisman, Helsingin yliopiston kuvapankki | 1: Jasmiina Korhonen | 2: Henrietta Pihlaja | 3: Nina Finell, Helsingin yliopiston kuvapankki

 

 

Mulle kuuluu gradua

TUTKIMUS Gradu on voimakas sana, jonka tunnistaa niin kasvatustieteen fuksi kuin yliopistoa karttanut isomummikin. Gradu on ainakin vaativa, laaja, kivulias ja itsenäinen. Se on myös lopullinen todiste omista voimista eli opinnäytetyö. Se on tieteellinen, muttei kuitenkaan ihan oikeaa tiedettä, koska sitä ovat vasta väitöskirjat. Isomummin mukaan gradu tulisi hoitaa pois alta, koska ei ne siellä työpaikalla sitä lue kuitenkaan. Ristiriitaiset vaatimukset herättävät kysymyksen siitä, kenelle gradua lopulta tehdään ja miksi?

 

Aloitin graduni kirjoittamisen keväällä 2016. Halusin ainakin kehittyä kirjoittajana, ymmärtää uutta itselleni tärkeästä aiheesta ja ehkä tarjota joitan arvokkaita oivalluksia myös muille aiheesta kiinnostuneille. Halusin myös valmistua. Vaikka olinkin tuskaillut kurssiesseiden ja kandin kanssa opintojeni aikana, oli kirjoittamisen perusvire silti säilynyt positiivisena. Voisi sanoa, että olin innoissani gradua aloittaessani.

Muutamien seminaarikuukausien jälkeen ymmärsin, että gradu oli jäänyt aika vähälle huomiolle oikeastaan ihan vaan elämästä johtuen. Seminaarikertojen puheenvuoroni alkoivat kääntyä selittelyksi siitä, miksi en ollut saanut aikaiseksi. Gradusta puhuminen oli yhtäkkiä terapiaa, sillä huomio oli kääntynyt varsinaisista sisällöistä graduprosessiin. Olin ajautunut reflektoimaan fiiliksiäni ja omaa suhdettani koko projektiin. Eikö tämän kaiken pitänyt olla jo selvää?

23819411860_b46e2a3905_h


Monet ovat varmasti osallistuneet graduterapiaan joko potilaan tai terapeutin roolissa. Tällainen metapuhe graduista leimaa koko ilmiötä, ja koottuna sitä löytää esimerkiksi Kimmo Svinhufvudin Gradutakuu-blogista ja sen kommentteista. Blogin perusteella suurimmat gradun haasteet liittyvät ajanhallintaan, saamattomuudesta aiheutuvaan syyllisyyteen, merkityksettömyyden kokemukseen ja yksinäisyyteen eli johonkin aivan muuhun kuin tieteelliseen argumentaatioon, johon graduseminaareissa pääosin pureudutaan.

Tässä piilee gradun ristiriitaisuus. Teoriassa gradu on tiedettä, mutta todellisuudessa kyse on kivuliaasta siirtymärituaalista valmistumisen kynnyksellä. Siirtyminen turvallisesta yliopistosta prekaarilta tai muuten epäselvältä vaikuttavaan yhteiskuntaan pelottaa,  ja tähän identiteettipainiin sitä oikeasti tarvitsisi ohjausta tai auttavaa kättä. Valmis gradu, oli se sitten kuinka hyvä tahansa, ei aina tarjoakaan mitään kovin valmista muottia, johon solahtaa. Gradua tehdään tieteellisillä mittareilla, joilla ei ole autuaaksi tekevää arvoa yliopiston ulkopuolella.

Jos identiteettipainista selviää vertaistuella, huumorilla ja päättäväisyydellä, voi gradu toimia kuitenkin arvokkaana oppituntina kriittisen ajattelun vaikeudesta ja arvokkuudesta. Kirjoittaessani havahduin monta kertaa itselleni uudenlaiseen kokemukseen siitä, että en yksinkertaisesti kykene hahmottamaan kokonaisuutta. Kirjoitelmani rönsyili moneen suuntaan ja huomasin nopeasti, että alkupään tekstini eivät liittyneet nykyisiin ajatuksiini oikeastaan mitenkään. Prosessin aikana tajusin monta kertaa, että en sittenkään tiedä, kunnes loppumetreillä tajusin tietäväni yllättävän paljon.

IMG_6178

Yliopisto, sukulaiset, työpaikat ja opiskelukaverit asettavat erilaiset kriteerinsä hyvälle gradulle. Näiden vaatimusten polttopisteestä löytyy kuitenkin viime kädessä graduntekijä, jonka on määriteltävä itselleen se, mikä on riittävän hyvä gradu. Itselleni tärkeimmältä tuntui saamani oppitunnit kriittisestä ajattelusta, seminaarityöstä ja ohjelmoinnin representaatioista koulutuksessa. Ja ne maisterin paperit!

Hyvät käytännön vinkit gradun tekemiseen löydät Pinja Fernströmin jutusta täältä.

 



Mikko Eloholma

Kuvat | 1: Mikko Eloholma | 2: Henrietta Pihlaja 

 

 


Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑