Harva meistä on keskiarvoihminen

HYVINVOINTI Mitkä hoidot auttavat voimaan hyvin? Onko siihen yksiselitteistä vastausta? Kuka voi määritellä, mitä on hyvinvointi ja mikä auttaa, jos ei voi hyvin? Tässä jutussa päästään lähelle näitä asioita, ja kuullaan hyvinvoinnin asiantuntijan ajatuksia.

Mitä on hyvinvointi? Se on sana, jonka kuulee usein, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Hyvinvointi on minulle aiheena vaikeasti lähestyttävä. Ensimmäisenä hyvinvoinnista mieleeni tulee luontaishoidot ja vaihtoehtoiset parannuskeinot, joihin itse suhtaudun kriittisesti. Hyvinvointi on kuitenkin enemmän kuin ne. Se on käsitteenä laaja ja epämääräinen. Siihen on vaikea löytää mitään tarttumapintaa. Hain inspiraatiota kirjoittamalla uutishakuun hyvinvointi—niin kuin minulla on tapana silloin, kun en saa kirjoitettavasta aiheesta kunnolla otetta. Mutta tällä kertaa uutishakukaan ei osannut auttaa minua. Uutisia hyvinvoinnista löytyi nimittäin laidasta laitaan: saksalaisesta politiikasta, ilmastonmuutoksesta, lapsen kehityksestä, etätyöstä, keski-ikäisten miesten ongelmista… ja tässä vain listan ensimmäisiä hakutuloksia. Vaikuttaa siltä, etteivät toimittajatkaan tiedä kovin tarkkaan, mitä se hyvinvointi on, josta he kirjoittavat. Tai ehkä hakutulokset olivat osoitus siitä, että hyvinvoinnin lonkerot todella ulottuvat kaikkialle.

1524599085859
Karita Palomäki

Päätän kysyä ammatikseen hyvinvoinnin kanssa työskentelevältä Karita Palomäeltä apua, ymmärtääkseni paremmin, mitä hyvinvointi oikeastaan on. Karita on ollut alalla lähes 25 vuotta. Hän valmistui fysioterapeutiksi 1992, jonka jälkeen hän on toiminut monipuolisissa tehtävissä muun muassa kuntoutuksen ja ryhmäliikunnan parissa. Vuonna 2008 Karita perusti oman toiminimen Mieliliike Hyvinvointipalvelut, jonka puitteissa hän on toiminut psykofyysisen fysioterapeutin hommissa sekä tarjoaa työhyvinvointi- ja koulutuspalveluita. Karita kirjoittaa myös asiantuntija-artikkeleita hidastaelämää.fi sivustolle ja on ollut mukana kahdessa valmistuneessa kirjaprojektissa. Ensi elokuussa tulee ulos hänen ensimmäinen oma kirjansa Elämää voi aina parantaa (Otava, Hidasta elämää- kirjaperhe). Siitä Karita on hyvin innoissaan.

Ei ole yllättävää, että myös Karitan ensimmäiset sanat ovat: ”Hyvinvointi on hyvin laaja asia”. Hyvinvointi ei ole jaettavissa vain fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, varsinkaan, kun nämäkään kaksi aluetta eivät ole toisistaan erillisiä. Hyvinvointi tarkoittaa tasapainoa elämämme kaikilla tasoilla: fyysisellä, psyykkisellä, sosiaalisella ja henkisellä. Jos jokin näistä on epätasapainossa, se vaikuttaa myös muihin osa-alueisiin. ”Mielestäni hyvinvointi on enimmäkseen subjektiivinen kokemus, eli mittarit eivät yksiselitteisesti voi kuvata sitä, miten ihminen itse kokee oman hyvinvointinsa. Esimerkiksi ihminen, jolla kaikki mitattavat arvot voivat olla normaaleja (esimerkiksi laboratoriotulokset), voi kokea oman hyvinvointinsa huonoksi. Ja myös päinvastoin; Jonkin diagnoosin saanut ihminen voi silti kokea olonsa hyväksi ja kokea itsessään myös terveyttä sairaudesta huolimatta. Tässä on tärkeä pointti sen kannalta, miten voisimme auttaa sairastunutta ihmistä näkemään terveyttä itsessään. Nämä eivät ole toisia poissulkevia ulottuvuuksia.”, täsmentää Karita.

Haastan Karitaa kysymällä, mistä tunnistaa aidosti hyvinvoivan ihmisen: ”Tämäkin on enemmän subjektiivinen asia mielestäni. Mutta koen, että hyvinvoiva ihminen (vaikka olisikin sairas) voi kokea sisällään rauhaa ja turvaa, eli hän on hermostollisessa mielessä ”turvan tilassa”. Kun näin tapahtuu, yhtä aikaa ei voi kokea stressiä, joka tyypillisesti on enemmän tai vähemmän estämässä hyvinvointia. Sisäisesti hyvinvoiva ihminen huokuu ulkopuolelleen ystävällisyyttä, rauhaa ja turvallisuutta, hänen lähellään on hyvä olla. Kaikki hyvinvointi ei siis näy ulospäin, esimerkiksi täydellisenä kehon muotona.

936047_10203666567496625_241456606076810963_n

Hyvinvoinnin ympärille kytkeytyy paljon kiinnostavia ilmiötä. Nykyään hyvinvointipalvelut, joita Karitakin edustaa, on kukoistava ala. Tällä alalla palvelujen tarjoajissa on myös paljon variaatiota fysioterapeuteista ja ravitsemusneuvojista enkeli- ja shamaanihoitajiin. Osa tarjottavista palveluista ei välttämättä edes perustu mihinkään tutkittuun tietoon. Variaation vuoksi hyvinvointipalveluiden tärkeyttä lääketieteen rinnalla kyseenalaistetaan. ”Lääketieteelliset hoitokeinot ovat huippuja pelastamaan henkiä ja hoitamaan akuutteja vakavia sairauksia. Nykyajan kroonisissa sairauksissa lääketiede kuitenkin pääosin keskittyy oireiden poistamiseen tai vähentämiseen, koska siellä harvoin voidaan tunnistaa sairauden kokonaisvaltaisia syitä, esimerkiksi stressin merkitystä sairastumiseen (ja miten tämä ymmärrys voisi muuttaa hoitamisen tapojamme).”, muistuttaa Karita. Harvalle meistä todellisuudessa edes sopisivat ”keskiarvoihmisen” hoidot, sillä olemme yksilöitä emmekä keskiarvoja: ”Onhan niin, että samat lääkkeet eivät sovi kaikille, vaan myös lääkehoidossa on usein pakko kokeilla erilaisia lääkkeitä ja annostuksia yksilöllisesti. Leikkauksetkaan eivät aina toimi samoin kaikilla potilailla, ja nykytiedon mukaan iso osa tietyistä leikkauksista ovat vaikuttavuudeltaan plasebon tasoa, mutta silti niitä jatkuvasti tehdään”. Karitan mielestä hyvinvointi tulee ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon nykyisessä terveydenhuollossa. Lääketieteelliset hoidot tarvitsevat rinnalleen hoitokeinoja, jotka tähtäävät enemmänkin terveyden tukemiseen kuin sairauden hoitamiseen.

Samaan aiheeseen liittyy kipupsykologi Juha Siiran kanssa yhteistyössä kirjoitettu Kehon viisaat viestit, joka julkaistiin vastikään. Kirja antaa kokonaisvaltaista tietoa sekä ohjeita kipujen ja stressin kanssa kamppaileville ihmisille sekä heitä hoitaville tahoille. Kirjassa kipu eritellään neuropaattiseksi, akuutiksi tai krooniseksi. Neuropaattinen kipu johtuu tuntohermojärjestelmän vauriosta. Akuutti kipu on taas kehon oma vaaraviesti, jotta osaamme antaa loukkaantuneelle kehon osalle toipumisrauhan. Kroonistuneessa kivussa on kyse siitä, että alkuperäinen vaurio on jo parantunut, mutta tämä vaaraviesti on aivoissa jäänyt päälle aiheuttaen jatkuvaa tai jaksottaista kipua. ”Jos kipu näyttäisi olevan sillä tavoin kroonistunutta, että varsinaista fysiologista syytä ei löydy, tällöin kannattaa tutkia sitä, millaista stressiä elämässä sillä hetkellä on. Tiedämme esimerkiksi, että yksinäisyyden tunne voi aiheuttaa sekä emotionaalista että fyysistä kipua, tai vaikkapa parisuhteen loppuminen tai läheisen menetys usein aiheuttaa myös fyysisiä kiputuntemuksia kehossa. Koetut ja käsittelemättömät psyykkiset traumat voivat myös olla joskus aiheuttamassa hermostollista stressiä, mikä osaltaan joillakin voi aktivoida kroonisen kivun. Kyse siis on hyvin monitahoisesta ja -merkityksellisestä ilmiöstä.”, neuvoo Karita. Aina kipu tai stressi ei ole omaa vaan se voi olla perittyä tai toisen ihmisen aiheuttamaa. Saatamme esimerkiksi kantaa lapsuudesta rajoittavia uskomuksia itsestämme ja kyvyistämme, ja ne saattavat luoda meille voimakastakin stressiä, joka taas saattaa siirtyä keholliseksi oireeksi.

10468547_818981374788029_6550427299690974437_n

Karitaa haastateltuani en enää ihmettele uutishakuni tuloksia. Hyvinvointi ei ole synonyymi terveyden tilalle, kulutusmahdollisuuksille tai hyvin treenatulle kropalle. Sen sijaan se on kaikkia sitä mitä uutishakuni osoitti – ja enemmän. Ennen kaikkea hyvinvointi tuntuu olevan yksilöllinen kokemus: Lääkäri ei voi potilaan puolesta kertoa onko tämä hyvinvoiva vai ei, hän voi ainoastaan diagnosoida ja hoitaa oireita. Eikä paperilla terve ihminen ole yksiselitteisesti terve. Kivun tunne on kiinnostava osoitus siitä, että ihminen on fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja henkisen tason kokonaisuus. Esimerkiksi särkylääke todella auttaa lievittämään sydänsurun aiheuttamaa kivun tunnetta, muttei tietenkään vie pois itse surua. Emotionaalinen ja fyysinen kipu nimittäin aktivoivat samoja aivoalueita. Karitan haastatteleminen rikkoi myös ennakkoluulojani hyvinvointipalveluita kohtaan. Hyvinvointi ei ole mitään, mitä voi hoitaa lääketieteellisesti, mutta hyvinvoinnin saavuttaminen ei myöskään edellytä energia- ja kristallihoitoja. Vai edellyttääkö? Kuten todettu, hyvinvointi on hyvin subjektiivista. Ehkä joku löytää sen vaihtoehtoisten hoitojen kautta, ja joku toinen taas lääkärin vastaanotolta.

Karitan nettisivuille pääset tästä: www.mieliliike.fi

Salla Veijonaho

Kuvat | 1. Arto Wiikari | 2. Salla Veijonaho | 3. Anna Domenech Tarrat

Mainokset

Myötätunnon moninaisuus

HYVINVOINTI Kaikkiin meihin joskus sattuu, mutta myötätunto on parantava laastari moniin haavoihin, sai sitä sitten muilta tai itseltään. Tekstissä päästään käsiksi siihen, miten voi oppia myötätuntoiseksi itseään kohtaan ja pohditaan, onko myötätunto yhteiskunnassa tarpeeksi arvostettu ominaisuus. Tiesitkö, että myötätunto voi olla työväline myös tutkimuksen teossa?

DSC_0190

Istuin alkuiltapäiväsessä raitiovaunussa ensimmäisellä penkkirivillä ja kuuntelin takaani kuuluvaa kovaäänistä puhetta, sellaista jota ei voinut olla kuulematta. Pari penkkiriviä minusta taaempana istui mies, joka puhui tuttavalleen, näin luulisin. Sen raitiovaunussa istumani lyhyen matkanpätkän aikana ymmärsin miehen olevan korvaushoitoon vastentahtoisesti menossa oleva huumeidenkäyttäjä. Vastentahtoinen hän oli, koska oli omien sanojensa mukaan jo toinen jalka haudassa, kirjaimellisestikin. Aihe mistä hän niin siellä niin tunteella puhui, koski nimittäin lähinnä hänen toista jalkaansa. Siinä jalassa oli pohjassa avohaava, ollut jo jonkin aikaa, nyt hoitamatta ollut tulehdus oli levinnyt jo jalkapöydän luihin ja ne olivat hapertumassa käyttökelvottomiksi.

Saatat ehkä miettiä, miksi referoin raitiovaunussa salakuuntelemieni ihmisten elämän ongelmia, siis asioita, jotka eivät yhtään kuulu minulle ja joiden kailottaminen raitiovaunussa kovaäänisesti vain häiritsee muita ihmisiä aiheuttaen huolta tai pelkoa omasta turvallisuudesta, tai ehkä inhoakin. Varsin selväksi kävi miehen luotaantyöntävyys monien matkustajien mielestä, kun huomasin eturivin pakkautuvan pian täyteen taaempaa tulevia ihmisiä, jotka vilkuilivat pitkin katsein kohti heiltä jäänyttä tyhjää tilaa. Syy tähän aloitukseeni on se, että jäin miettimään mitä tämä mies sanoi kertoessaan hoitotaholta saamastaan kohtelusta. Hän sanoi olevansa kolmannen luokan kansalainen. Tiedättehän, sellainen, jota ei kohdella samoin kuin monia muita, missään. Niin hän tunsi.

Tällöin palasin ajatuksissani ensimmäisen vuoden luentokurssille, sellaiselle jossa kuulin eräästä hyvinvointivaltion paradoksista. Kun valtion kansalaisten taloudellinen tilanne paranee, alkaa syntyä jakolinjoja. Kaikkien tilannehan ei parane suhteellisesti yhtä paljon, vaan muista jää jälkeen eri syistä syrjäytyvien/syrjäytettyjen joukkoja. Suuri osa kansalaisista keikkuu kesiluokkaisuuden veneessä, mutta heidänkin yhteys huonompiosaisiin katkeaa, ei olla enää samassa jamassa, eikä jaeta samaa todellisuutta. Asenneilmapiiri kovenee, yleinen konsensus muuttuu niin, että pahnanpohjimmaiset muuttuvatkin itse syypäiksi omaan tilanteeseensa huolimatta siitä, ettei heillä ole osaa tai arpaa yhteiskunnallisten muutosten tai kansainvälisten valuuttamarkkinoiden heilahtelujen mukanaan tuomissa tapahtumissa, kuten työttömyyden kasvussa, vaikka ongelmat siitä valuvatkin eritoten heidän niskaan ja niin he solahtavat monien silmissä syntipukin rooliin. Tällöin yhteiskunnallinen todellisuus ei ole suurten massojen yhteisesti jakamaa ja keskinäinen ymmärrys sekä kyky asettua erilaisissa todellisuuksissa asuvien asemaan kapenee.

Kun kärjistetyin versio länsimaisesta ajattelusta väittää jokaisen olevan oman onnensa seppä ja tarkoittaa sillä, että jokainen on saavuttanut oman onnistumisensa -ja samalla rikkautensa- vain ja ainoastaan itse ja omalla työllään, sen kääntöpuolena on se, että on omaa syytäsi, jollet ole menestynyt. Tekeekö tämä elämästä vain pitkän suorituksen, jossa tavoitteena on päästä aina seuraavaan luokkaan? Tällainen oman onnensa seppä –ajattelutapa ei tietenkään ota huomioon ihmisten erilaisia lähtökohtia sekä elämän varrella tapahtuneita asioita, olivat ne sitten onnen- tai epäonnenpotkuja, eikä siihen sisälly ajatukset veroparatiiseista tai vallankäytöstä. Tällainen ajattelutapa voi myös poistaa jokaiselle kuuluvan vastuun myötämielisyydestä muita kohtaan.

Länsimaisessa mielenmaisemassa suorittaminen on usein nostettu myötätuntoisuutta korkeammalle ja suorittamisen agendaa voi olla niin tottunut toteuttamaan, ettei sitä huomaa lopettaa ennen kuin on uupumuksen takia jo lähes toimintakyvyttömässä kunnossa.

Niin, olen joskus itsekin kokenut aikoja, jolloin on tuntunut hankalalta jaksaa välittää muista ja tuntea myötätuntoa. Ne ovat olleet sellaisia aikoja, jolloin olen itse ollut puhki, poikki, rikki ja ylirasittunut. Olen huomannut, että niinä aikoina olen kääntynyt vain minuun itseeni päin, omimaan itselleni kaikkia saamiani asioita. Olen saattanut kärttyisen katkerana ajatella, että kaikki tämä, josta nyt niin paljon maksan, kuuluu minulle. Olen voinut väsymyksestä suunniltani torpata ympäriltäni muun maailman huolet, kääntänyt niiltä katseeni ja sulkenut silmäni.

Ymmärrettävää? Kyllä. Jos oma elämä on liian täynnä vastuita ja velvoitteita, jos koittaa itse venyä liian moneen rooliin yhtä aikaa ja jos ei edes ole kovin myötätuntoinen itseään kohden, voi eläminen alkaa muistuttaa enemmän säälimätöntä riistoa kuin rauhanaikaa. Näin vähällä villaisella en kuitenkaan tätä asiaa haluaisi painaa. Huoleni nousee niistä ihmisistä, jotka jäävät yksin, joutuvat kantamaan pitkään painavia taakkoja, yrittävät liiaksi venyä muiden ihmisten eteen, tapahtui se sitten työssä tai työn ulkopuolella, ja jotka eivät ehkä edes ole oppineet pitämään huolta itsestään. Länsimaisessa mielenmaisemassa suorittaminen on usein nostettu myötätuntoisuutta korkeammalle ja suorittamisen agendaa voi olla niin tottunut toteuttamaan, ettei sitä huomaa lopettaa ennen kuin on uupumuksen takia jo lähes toimintakyvyttömässä kunnossa. Siksipä on hyvä miettiä, mitä liika tekeminen ja kantaminen voi osaltaan saada aikaiseksi ja sitä, kannustetaanko meitä -ja kannustammeko itseämme- suorittamiseen itsestä huolimatta vai itsen kanssa, itseä kuunnellen.

Jos minun onkin joinain hetkinä ollut vaikea löytää myötätuntoa muuta maailmaa kohtaan, niin itseäni kohtaan sitä vasta onkin ollut hankalaa löytää. On ollut vaikea osata sellaista mitä ei ole kunnolla oppinut alunperinkään. Ja opettelu vie aikaa, sitten kun siihen lähtee. Yksi parhaista keinosta opetella itsen kuuntelua ja samalla myötätuntoista ja hyväksyvää suhtautumista itseen, on ollut oppia kuuntelemaan kehoani. Se ei missään nimessä ole ollut niin helppoa kuin näiden sanojen kirjoittaminen nyt jälkikäteen on. Mieli on aika reaktiivinen, se hyppelee minne sattuu ja ajatukset sen kuin sinkoilevat päässä kauhealla vauhdilla ja siinä käsikädessä kulkevat tunteet. Keho taas on vakaampi, luotettavampi. Sen äärelle pysähtyminen on opettanut minulle omista rajoistani, siitä mitä haluan ja jaksan ja mitä en. Kun mieli on ollut pelokas ja huolia täynnä ja käynyt läpi kaikki kauhuskenaariot, kehoni on silti viestittänyt jaksavansa kyllä kantaa minua ja rohkaissut menemään eteenpäin, toisaalta se on myös kehottanut lepäämään silloin kun mieli on halunnut enemmän mitä olen jaksanut ottaa vastaan. Nyt kun olen päässyt kroppani kanssa yhteyksiin, olen huomannut, ettei sen enää tarvitse niin kovasti huutaa huomiota erilaisten kipujen ja sairauksien kautta.

Tätä itsen/kehon kuuntelun opettelemista on omalla kohdallani helpottanut mindfulnesiin tutustuminen. Se on toisaalta antanut keinoja saada hieman tilaa ajatusten sumentamalta mieleltä ja toisaalta sen sisältämä ajatus hyväksyvästä läsnäolosta on ollut tärkeä. Ensiksi mainitulla tarkoitan sitä, että suhtautumistapa ajatteluun voi olla monenlainen. Joko se voi olla ”Ajattelen, siis olen”- henkinen julkilausuma ajatusten ylivertaisuudesta kaikkeen muuhun olemassa olevaan nähden tai sitten se voi olla useammin itämaisista elämänfilosofioista löytyvä tavoite tyhjentää mieltä ajatuksista, jotka pyörivät siellä automattisesti ja usein varsin kyseenalaistamatta. Minulla se tarkoittaa sitä, että ajatukseni eivät ole yhtä kuin minä ja minun ei tarvitse seurata niiden jokaista pompahdusta ja loikkaa, vaan voin myös katsella niitä vähän etäämmältä. Hyväksyvällä läsnäololle taas tarkoitan itsen kanssa oloa, ei itsestä huolimatta oloa. Jos meditaation ei tarvitse olla taistelua itseä vastaan, vaan se voi olla lempeää ja myötätuntoista suhtautumista itseen, niin olen alkanut ajatella, että miksipä muunkaan elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, sellaista itsestä huolimatta elämistä? Ehkä se olisi kannattavampaa seisoa samalla rintamalla itsen puolella, kun tässä elämässä lienee muitakin haasteita kuin jatkuva itsen kanssa taistelu ja siinä voittamisen tavoittelu.

DSC_0277

Tänä talvena opin, että hyväksyvää ja myötätuntoista suhtautumista voi käyttää muuallakin kuin vain henkilökohtaisessa elämässä. Sitä voi, hämmästyttävää kyllä, käyttää metodina myös akateemisessa tutkimusmaailmassa. Tutkijan roolihan on, erityisesti perinteisesti ajatellen, luonnontieteestä versottuja metodeja mukaillen, ollut olla niin sanotusti objektiivinen, etäinen, tarkkaileva, rationaalinen. Itsensä aiheesta etäännyttäminen on usein ihmistieteissäkin jonkinlainen vähintäänkin sanaton vaatimus, jota sitten toteutetaan enemmän tai vähemmän tarkasti, vaikka tutkimuskohteet eivät olekaan enää koppakuoriaisia suurennuslasin alla. Kuitenkin toisinkin voi toimia.

Tutustuin vuoden alussa kurssilla myötätuntoisen todistamisen metodiin, jossa tutkija onkin mukana prosessissa ihan kaikkine tunteine ja ajatuksineen, siis ihan kokonaisena ihmisenä. Tutkija on toisaalta todistaja, eli jonkun kokemusten kuuntelija ja vastaanottaja, ja toisaalta tekee sitä hyväksyvällä ja myötätuntoisella asenteella. Tutkija ikään kuin tekee työtään tutkittaviensa kanssa, ei heistä huolimatta. Tässä yhteydessä menetelmää oli käytetty parisuhdeväkivallan kokemuksien parissa tehtävässä tutkimusprojektissa. Pääsimme kurssin aikana itsekin kokeilemaan tämän menetelmän käyttöä toisiimme ja samalla tuli selväksi se, että vaativaahan se oli. Kun sitä oli läsnä tunteineen kaikkineen, oli hyväksyttävä ne tunteet, mitä vastapuolen kertomuksesta itselle syntyi, kyettävä käsittelemään niitä ja myös sopivissa määrin suojattava itseä, ettei altista itseään kuitenkaan liialle kivulle. Itsen etäännyttäminen kyllä suojaa tehokkaasti, mutta sen mukana menee myös mahdollisuus erilaiseen yhteyteen, jota tässä kokeiltiin. Taas kerran tärkeätä oli opetella omien rajojen vetoa, myös itseä kohtaan on tärkeää tuntea myötätuntoa ja tunnistaa omat voimansa, vaikka myötätuntouupumuksen vallatessa alaa.

Mutta mitäpä se mies siellä raitiovaunussa, josta puhuin alussa, miten hänen kävi? Tuskin hyvin, hänellähän oli jo leima otsassa, ollut varmaan kauankin. Suurimmalla osalla huumeaddikteista on hyvin rikkinäinen tausta, joka sisältää monenlaista kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Juuret huumeongelman taustalla ulottuvat kauas menneisyyteen, sinne missä jokaisella meistä olisi ollut oikeus olla turvassa ja rakastettuja. Tunsin, no, valtavasti surua ja häntä kohtaan myötätuntoa, onhan hänellä aivan sama arvo kuin minullakin, mutta silti häntä kohdellaan kolmannen luokan kansalaisena. Mietin, että olisiko jotenkin mahdollista lisätä keskinäistä myötätuntoisuuttamme. Lisäisikö sitä vaikkapa se, jos saisimme lisää tilaa sinne itsen ja omien ajatusten väliin. Samalla kun sitä voi oppia ymmärtämään, että omat ajatukset eivät ole yhtä kuin itse vaikka ne ovatkin minusta lähtöisin, niin voi oppia, että arvostukset joita liitämme eri asioihin, eivät oikeastaan ole niiden asioiden ominaisuuksia, vaan taaskin vain oman mielemme tuotoksia. Samoin kuin mustaa voi kutsua valkoiseksi ja valkoista mustaksi, koska käsitteet ovat vain nimilappuja asioille, voi jotain asiaa nimittää huonoksi ja toista hyväksi, mutta se on vain itsen antama nimilappu kyseiselle asialle, ei sen asian määrittelevä attribuutti. Lopulta, asetuessani ulos raitiovaunusta, minua vihlaisi tieto siitä, että se ei häntä millään tavoin auta, mitä minä tunnen. Voin tällä myötätuntoisella suhtautumisella korkeintaan auttaa itseäni, hänen elämänsä ei siitä muuksi muutu. Siellä keskustan keskipäivän hälinässä en kuitenkaan voinut olla aivan varma, että tämän pitäisi riittää.

DSC_0177

Mina Poppeli

Kuvat | Mina Poppeli

Toinen puolisko

HYVINVOINTI

Herätys ennen kuutta. Kumppani nukkuu. Hän tuli yöllä kotiin ja havahdutti minut hetkeksi hereille humalaisen ihmisen varovaisuudellaan. Käänsin kylkeä ja ärähdin jotakin. Hän antoi suukon ja pyysi anteeksi. Pyysin nukkumaan kauempana, sillä hän haisee oluelle. Koskaan hän ei ymmärrä, että minun täytyy oikeasti herätä aikaisin aamulla töihin. Nyt hänen nukkuessaan kuin karhu talviuntaan, minä hiippailen keittiöön ja keitän kahvia. Skarppaa, 7.45 on oltava pirteänä lapsia vastassa taksilla.

Työpäivä on harvinaisen rankka. Jotkut ystävistäni sanovat, että minun tulisi saada vaarallisen työn lisää. He eivät ymmärrä, miten jaksan. Itse kuitenkin rakastan työtäni – useimmiten. Lasten aitous ja pienimmänkin kehityksen näkeminen on valtavan palkitsevaa. Meillä on paljon hyviä hetkiä, ja voin kokea itseni aidosti tarpeelliseksi. Tänään tosin on taas päivä, jonka jälkeen olen mustelmilla. Vaikka lapset ja toimintatavat oppisi tuntemaan kuinka hyvin, silti vähän väliä syntyy tilanteita, jotka pääsevät yllättämään. Hampaanjäljet käsivarressa jäävät muistoksi tästä rakkaasta työpäivästä. Ja ihmiset vielä jaksavat päivitellä koulunkäyntiavustajan työn helppoutta. Rauhallisina hetkinä se onkin ehkä laminointia ja leikkimistä. Aivan muut asiat tekevät siitä kuitenkin arvokasta ja rakasta.

Töiden jälkeen menen salille. En oikeastaan jaksaisi. En tänään. Tiedän kuitenkin, etten ikinä saa aikaiseksi pitää itsestäni huolta, jos en tee asioita suoraan työpäivän jälkeen. Kotona vain löhöäisin telkkaria katsellen. Liian monta viikkoa kuluu ilman urheilua, jos kerran jättää välistä. Kuntosalikin kun on työpaikan vieressä. Harva tulee ajatelleeksi, mutta kehon kunnossapito ei ole aivan mitätön juttu tämänkään työn kannalta: välillä vieläkin unohdan ajatella ergonomiaa auttaessani oppilasta pois pyörätuolista. Ensimmäisinä viikkoina selkä oli valtavan kipeä. Oli pakko alkaa käymään salilla ja miettiä omia liikeratojaan voidakseen itse hyvin.

Salin jälkeen olo on vähän parempi. Urheiluun saa purettua päivän stressin ja turhautumisen. On myöhäisiltapäivä, kun saavun kotiin. Kumppani on juuri lähtenyt iltaluennolle. Lappu pöydällä kertoo, että hän on menossa siitä suoraan ainejärjestön kokoukseen ja sen jälkeen ehkä muutamille hallituksen kanssa. Hän lupaa yrittää olla ajoissa kotona. Lasken mielessäni sen todennäköisyyden mahdottomuuden. Jos luento loppuu seitsemältä ja kokous alkaa siitä suoraan, on hän luultavasti menossa oluelle vasta yhdeksän aikaan ja viipyy siellä vähintään tunnin tai kaksi. Viimeistään yhdeltätoista minun täytyy olla taas nukkumassa, jotta jaksan herätä huomiseen työpäivään.

Siitä asti, kun hän aloitti opiskelun, ei parisuhdehyvinvoinnista ole ollut tietoakaan. Elämämme menevät pahan kerran ristiin, ja hän nukkuu silloin, kun minä olen töissä. Herättelee vahingossa yöllä, eikä ymmärrä, ettei minulla ole aikaa ja jaksamista oluen juomiseen – en edes pystyisi siihen keskellä viikkoa. Välillä pyydän, että katsoisimme yhdessä elokuvia tai tekisimme ruokaa, mutta hänellä on aina jotakin muuta tekemistä yliopistokavereiden kesken. Salaa kadehdin sitä, että hän saa tukirahoja elämiseen, sillä välillä tuntuu, että hän vain ryyppää eikä muuta tee, kun minä raadan töissä joka päivä ja tienaan hädin tuskin enemmän kuin hän saa valtiolta.

Teen ruokaa ja syön, jonka jälkeen loppuilta menee kirjaa lukiessa. Romaanin kiehtova maailma upottaa minut sisäänsä ja unohdan kaivata seuraa tai ajatella töitä. Noin puoli yksitoista menen suihkuun ja tunnen itseni väsyneeksi, mutta onnellisen puhtaaksi. Mietin kissan hankkimista, jotta olisi piristävää seuraa työpäivien jälkeen. Mietin pieniä hetkiä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Mietin sitä, miten ylpeä olen, kun Benjamin jaksoi tällä viikolla keskittyä jopa kymmenen minuuttia matikkapelin pelaamiseen turhautumatta. Ja kuinka hienosti Enni osaa jo ottaa ruokaa itse. Miten suuri kehitys Laurassa on tapahtunut, kun hän on kuvakansion lisäksi oppinut käyttämään myös tukiviittomia, ja kuinka hyvin Arim on oppinut suomea. Hymy huulilla menen keittiöön ja kirjoitan lapun, jossa kerrotaan, että ruoka on jääkaapissa. Kömpiessä sänkyyn, uni tuntuu niin hyvältä, että toivon, ettei tänä yönä tulisi herätystä – tai jos tulee, se tulee lempeänä suukkona, joka ei haise oluelle.

IMG_1781 (2)

Yritin olla mahdollisimman hiljaa ja pyysin kauniisti anteeksi, kun herätin, mutta rakas vain räksytti. Hän työnsi minut pois, kun kaipasin lämpöä. Sain nukkua yksin. Onneksi muutama olut takana sain unta nopeasti. Aamulla hän on jo lähtenyt töihin. Onhan jo puolipäivä, ei enää aamu. Keitän kahvia ja syön aamupalan lounasaikaan.

Avaan tietokoneen ja kirjaudun Moodleen. Viiden eri esseen dedikset paukuttavat takaraivossa ja ryhmätyötapaamisaikaa on mahdoton sopia. Illan kokoukseen mennessä pitäisi laskea viime viikon bileistä saadut tuotot. Tuntuu pahalta. En osaa keskittyä artikkeleiden lukemiseen, kun ajattelen meitä. Sitä, miten joskus olimme toistemme voima ja makoilimme sängyllä tunteja vain jutellen. Nyt saan kuunnella joka viikko kiukuttelua – niinä harvoina hetkinä kun toiselle on aikaa. Hän ei koskaan viihdy uusien kavereideni kanssa eikä ymmärrä, miten tärkeä osa opiskelijaelämää on kaikki muukin kuin opiskelu. Ja joskus tämän pyörityksen keskellä tarvitsen nollauskaljat.

Tuntien ohi vilahtaminen ahdistaa. En saanut taaskaan opiskeltua niin paljon kuin olisi pitänyt. Tunnen itseni saamattomaksi vätykseksi, jonka pitäisi pystyä parempaan. Yhtään ei auta se, että muru tuhahtelee monesti elämäntyylilleni. Hän luulee, etten tee mitään fiksua, kun vain opiskelen ja toimin järjestöhommissa. Olen yrittänyt sanoa, että opiskelu ja järjestöhommat ovat aivan yhtä isoa työmäärää vaativia kuin mikä tahansa muukin työskentely, vaikkei minulla olekaan luentoja joka päivä kahdeksasta neljään. Sysään ikävät ajatukset pois ja tartun tiskiharjaan. Tiskaamishetket ovat joskus parhaita päivässä. Saa kuunnella musaa ja laulaa samalla, kun tekee jotain konkreettista ja hyödyllistä. Jäljelle jää viihtyisän puhdas keittiö. Toivon, että hänkin huomaisi sen tullessaan kotiin. Kirjoitan lapun, jossa kerron, että rakastan ja että toivon ehtiväni kotiin ennen hänen nukkumaanmenoaan.

Luento on inspiroiva. Siellä keskustellaan koulun toiseuttavista käytännöistä ja puheeksi tulevat erilliset erityisluokat. Kerron ääneen kumppanini työskentelevän erityisluokalla ja puolustan sen etuja. Kuitenkin on paljon asioita, mitä hän ei näe työssään, mutta minä näen. Arvostan sitä, mitä hän tekee, mutta yliopistolla olen alkanut nähdä yhteiskunnan uudella tavalla. Välillä yritän puhua siitä kotona, mutta hän vain pyörittelee silmiään ja sanoo: ”Mitä sä muka tiedät kasvatuksesta, kun et koskaan ole ollut koulussa töissä? Ei näitä juttuja opita yliopistolla. Tule katsomaan mun työpäiviä ja näkemään, mitä on todellisuus!” Enkä jaksa väitellä.

Nopea välipalan haku kaupasta, juoksu keskustan halki kokoukseen. Einesruoka tökkii, mutten usein ehdi muuta. Kokouksessa saa onneksi lisää kahvia. Unohdan siellä hetkeksi meidät ja tunnen olevani omieni parissa. Lähden jatkoille. Ensimmäinen olut nousee jo mukavasti päähän, joten otan toisen. Kesken sen muistan luvanneeni mennä kotiin ajoissa. Aion juoda sen loppuun. Aina voi juoda yhden loppuun. Nollata aivot, pitää hauskaa, olla siellä, missä voi hyvin. Yllättäen iskeekin ikävä. Jätän kaljan kesken ja lähden. Kello lähenee kahtatoista ja tiedän taas myöhästyneeni.

Bussissa väsyttää. Soimaan itseäni siitä, että olen sellainen kuin olen. Samalla puolustan sitä, mitä olen. En tiedä. En vain tiedä. Joskus kiireen ylläpito ja iltaoluet ovat minun tapani paeta, mutta ilo on kai vain hetkellistä. Olisipa joskus aikaa levätä, ja kohdata asiat niin kuin ne ovat. Kohdata itsensä, hänet, meidät. Bussissa onneksi musiikki tuudittaa elämän kauneimpaan levähdystaukoon, jonnekin sen sisälle. Joku pussailee bussiysäkillä, joku toinen syö ranskalaisia ja yrittää olla rapistelematta takapenkillä, kaupungin valot ovat kauniit ja ulkona tuoksuu alkava kevät. Tällaiset pienet hetket tekevät onnen. Ihmisten ja paikkojen pienet yksityiskohdat. Oman elämän hauraus ja uuden ajan vankkumattomuus samassa paketissa.

Hiljaa työnnän avaimet lukkoon. Hiippailen. Riisun vaatteet. Keittiössä napsautan liesituulettimen valon päälle. Lappu kertoo ruuan olevan jääkaapissa. Työpäivän jälkeen hän on jaksanut vielä kokata. Lempeys nousee jostakin, mutta syön silti vain banaanin. Menen sänkyyn varovasti.

 

”Hei.”

”Hei. Anteeksi, kun taas herätin.”

”Ota syliin.”

Ja siinä hetkessä olemme toinen toistemme puoliskoja. Siinä hetkessä meillä on hyvä. Oli tulevaisuus mitä tahansa, ja aamut kuinka väsyneitä vain.

Henrietta Pihlaja

Kirjoittaja on kokenut molemmat puolet ja ollut siellä, missä palasia on useampi kuin kaksi

Kuva | Henrietta Pihlaja

Hyvinvoivaksi hyvää tekemällä

HYVINVOINTI Kaikkialla ympärillä muistutetaan ihmisiä hyvinvoinnista, ja myös tarjotaan mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Aikuiskasvatuksen killan hyvinvointitiimi on järjestänyt hyvänteon huhtikuun, jonka myötä toimittaja miettii, missä suhteessa hyvän tekeminen tuo hyvää oloa myös tekijälle.

Kuin sattumalta juuri Elon linjatessa hyvinvointiteeman, on ympärilläkin näkynyt paljon huhtikuun aikana järjestettäviä hyvinvointitapahtumia. Esimerkiksi Condus järjestää tiistaina 17.4. klo 16 Minervatorilla Arjen hyvinvoinnin ABC –tapahtuman, jossa opetetaan niin ensiaputaitoja, vedetään jaksamispajaa ja puhutaan mielenterveydestä. Heti sitä seuraavana päivänä Nyyti ry juhlistaa opiskelijoiden mielenterveyspäivää, jonka aikana järjestetään muun muassa Facebook-livelähetys Myötätunnosta hyvinvointia. Yksi hyvinvointitapahtumia läpi vuoden järjestävä elin on Aikuskasvatuksen killan hyvinvointitiimi. Tässä huhtikuussa hyvinvointitiimi on järjestänyt kuukauden, jonka aikana käydään tekemässä hyvää muille.

Oman hyvinvoinnin ylläpidosta puhutaan paljon, sillä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa vaatimukset yksilöä kohtaan ovat alituiseen niin kovat, että ihmisen on lähes mahdotonta voida hyvin kiinnittämättä siihen erityistä huomiota. Itse olen joutunut opetella sanomaan ei, sillä kaikkeen inspiroivaan, velvoittavaan tai maailmaa parantavaan ei vain voi ryhtyä kuluttamatta itseään liikaa. On täytynyt opetella terve itsekkyys ja vetää rajat omalle venymiselleen. Välillä silti tuntuu, että maailmassa korostetaan individualistisuutta melkein liikaa. On totta, ettei kenellekään ole hyötyä siitä, jos potee maailmantuskaa tai huolehtii toisista niin paljon, että unohtaa ja romuttaa itsensä. Kuitenkin ainakin itsestä tuntuu välillä mahdottomalta voida hyvin, jos tietää, että muualla voidaan huonosti.

Onkin hyvä muistaa, että pienilläkin asioilla voi auttaa muita, ja vaikka oma pieni panos tuntuisi mitättömältä, se voi olla valtavan arvokas. Yhdessä muiden kanssa pienet teot muodostavat suuren avun, eikä kenenkään tarvitse yksin ottaa vastuuta enemmästä kuin kykenee kantaa. Vapaaehtoistyöhön voi olla vaikea ja raskas tarttua, uudet tilanteet tuntua jännittäviltä ja väyliä hyväntekoon voi olla vaikea löytää. Siksi Aikuiskasvatuksen killan hyvinvointitiimi on järjestänyt Tee hyvää – Huhtikuun: jotta hyväntekeminen voisi olla kivaa ja helppoa yhdessä tekemistä sen sijasta, että jo lähteminen ja selvitystyö vaatisivat pahaa oloa tuottavaa päänvaivaa.

30741895_2064805283549087_8644382906023673856_n
Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen suloiset kissat tartuttivat kiltalaisiin kissamaisia piirteitä.

Haastattelin Killan hyvinvointitiimin vastaavia Heini Laukkasta ja Vilma Pöyryä saadakseni enemmän tietoa tämän loistavan idean lähtökohdista. Heini avaa omia lähtökohtiaan juuri siinä, että hyvää tahtoisi tehdä ja olla avuksi muille, mutta elämän möyrinnän keskellä avunantoon on vaikea tarttua yksin. Heini ja Vilma kertovat halunneensa luoda jotain sellaista, joka voisi auttaa muita saman ongelman kanssa painivia ja tarjota mahdollisuuden lähteä tekemään hyvää yhdessä, matalammalla kynnyksellä, vertaistukijoukon kannustamana. Vilma kertoo, että hyväntekeväisyyskuukaudesta on jo tullut paljon kiitosta, sillä ihmiset ovat tarttuneet toimeen sellaisissa asioissa, joita eivät yksin olisi saaneet aikaiseksi toteuttaa.

Molemmat vastaavat korostavat, että hyvänteko on tärkeää, oli sitten millaisesta asiasta kyse hyvänsä. Hyvinvointitiimi tahtoi tarjota mahdollisuuksia mahdollisimman monipuoliseen hyväntekoon. Huhtikuun aikana apua tarjotaan sairaille kantasolurekisteriin liittymiskehotuksen ja verenluovutuskerran avulla, vanhuksille viihdykettä vierailulla Mariankotiin, asunnottomille vaatekeräyksen myötä, sekä eläimille Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen vierailulla. Monipuolisuus ei tuo hyvää oloa vain erilaisille ryhmille, vaan huomioi myös auttamishaluisten erilaiset kiinnostuksenkohteet. Heini vielä muistuttaa, että jokapäiväisillä arkisilla teoillakin voi tehdä hyvää: oli kyse sitten kaverin kehumisesta tai mummolle soittamisesta.

Hyvänteon huhtikuu on mielestäni mahtava idea ja myös itse olen sen myötä tarttunut asioihin, jotka ovat käyneet usein mielessä, mutta joihin on ollut vaikea ryhtyä yksin. Kenenkään ei pidä tehdä mitään, mikä saa oman olon äärimmäisen tukalaksi, mutta kuten Heini hienosti tiivistää: hyväntekemisestä saa yleensä kaupan päälle myös itselleen hyvän mielen. Hyvinvointitiimi ei ole myöskään unohtanut palkita hyväntekijöitään, vaan järjestää kuukauden lopuksi yhteislähdön jäätelö- ja suklaakarnevaaleille, sillä itseään pitää muistaa myös hemmotella. Herkuttelun voi ajatella hyväntekeväisyytenä ja armollisuutena itseään kohtaan.

30728586_2064805303549085_3152133278002053120_n
Kiltalaisia yhdessä luovuttamassa verta.

Hyväntekeväisyyttä ei kannattaa asettaa epämukavaksi vaatimukseksi, mutta on hyvä muistaa, että auttaminen on hyvin tärkeää. Killan kanssa voi kenties kokea, että vaikkapa vapaaehtoistyö voi olla kivaa ja helppoa ajanvietettä mukavien ihmisten tai eläinten kanssa. Elämässä jokaiselle voi tulla tilanteita, kun tarvitsee apua muilta. Avunanto on enemmän tai vähemmän velvollisuus toista ihmistä ja yhteistä maailmaa kohtaan, eikä kenenkään tarvitse pärjätä täysin yksin. Apua antaessa voi ehkä myöntää itselleen, ettei ole myöskään heikkous pyytää apua.

Haastan jokaisen miettimään, mitkä voisivat olla niitä pieniä tai isompiakin asioita, joilla voisi tehdä hyvää muille, saaden samalla itselleen hyvän mielen. Sitä miettiessä voi vaikka tajuta, että elämässä huomaamattaan nauttii eniten juuri siitä, jonka myötä voi tehdä hyvää myös muille. Itselleni muiden auttaminen on esimerkiksi lopulta perimmäisin motiivi kasvatustieteiden opiskelulle: päädynpä sitten järjestötyöhön, koulutuksen vaikuttajaksi tai taiteen tekijäksi, uskon voivani työlläni vaikuttaa paremman yhteiskunnan muotoutumiseen. Hyväntekemisen ei siis tarvitse olla ylimääräinen, energiaa vievä riesa elämässä vaan se voi olla asia, mikä eniten kiinnostaa, suuntaa, antaa ja inspiroi – mistä ehkä voi saada jopa palkkaa.

Tekemällä hyvää voi parhaimmillaan lisätä omaa hyvinvointiaan.

 

Psst. 

Aikuiskasvatuksen Killalla on oma VeriRyhmä: kun menet luovuttamaan ja kerrot olevevasi kiltalainen, voit auttaa palkkion ansaitsemisessa. Mikäli luovutuksia kertyy vuoden 2018 aikana vähintään kymmenen, Kilta saa kunniakirjan. Vähintään 20 luovutuksesta saa hopeisen, vähintään 30 luovutuksesta kultaisen ja vähintään 50 luovutuksesta platinaisen kunniakirjan. Kiltalainen siis kainaloon ja yhdessä toinen toistaan tukien luovutuspistettä kohti!

Psst psst.

Mikäli et kaipaa itsellesi materiaalisia lahjoja, esimerkiksi Facebookin kautta on mahdollista pyytää ystäviltä lahjoituksia haluamalleen voittoa tavoittelemattomalle järjestölle oman juhlasi kunniaksi. Itse syntymäpäivien alla loin varainkeruutapahtuman Pelastakaa Lapset Ry:lle Syyrian lasten avuksi, ja sain kuin sainkin parissa viikossa kokoon yli 150 euroa ystävien, sukulaisten ja tuttavien avulla. Minulta se vaati vain muutaman klikkauksen.

Henrietta Pihlaja

Kuvat | Aikuiskasvatuksen Kilta

Haussa hyvinvoiva työntekijä

HYVINVOINTI Tekstissä pohditaan, miten hyvinvointi, kuntosalit ja nykyinen työelämä liittyvät toisiinsa. Asiaa on peilattu niin kirjoittajan omiin havaintoihin kuin tehtyihin tutkimuksiinkin.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, joka on rakentunut pitkälti 1800-luvulla alkunsa saaneen paperitehtaan ympärille. Vierailen yhä säännöllisesti lapsuuden ja nuoruuden maisemissani. Alkuvuodesta hieman pidemmän tauon jälkeen tein visiitin tuttuihin maisemiin ja huomasin, että jotain oli muuttunut: entiselle kotikylälleni oli ilmestynyt kuntosaleja.

Nuoruudessani opin kertomaan tarinaa kotikylästä, jonka keskustan 200 metrin osuudella on neljä baaria. Tätä tarinaa toistin sitä liiemmin kyseenalaistamatta, kun joku kysyi, minkälainen paikka kotikyläni on asua. Nyt asetelmat ovat kuitenkin muuttuneet. Baarien määrä on vakiintunut yhteen, mutta yhtäkkiä kunnan uimahallin yksi kuntolaitteille omistettu huone on saanut ainakin kolme kilpailijaa isoine liiketiloineen.

Ajattelin, että ehkä tämä on yksi hyvinvointikulttuurin ilmentymä: mielletäänhän kuntosali paikkana, josta yksilö voi ammentaa omaa hyvinvointiaan. Nyt tuosta toiminnasta vaan on tullut myös melko nopeasti leviävä liiketoiminnan muoto. Hyvinvoinnin kokemuksen voi ajatella olevan aina ruumiillinen kokemus, ja ainakin länsimaiseen hyvinvointikulttuurin eetokseen liitetään vahvasti ajatus hyvinvoinnista juuri ruumiin kunnossapidon kysymyksenä.

IMG_4336 (2)

Kysymyksessä hyvinvoinnista ja hyvinvoivasta ruumiista ei kuitenkaan päästä eroon yhteiskunnan normeista. Media on omiaan luomaan käsityksiä tavoiteltavista ja halutunlaisista ruumiista, mikä voi muodostaa esteen itse hyvinvoinnin kokemukselle, kun hyvinvoinnin rajat piirretään niin ahtaaksi, ettei sinne juuri kukaan mahdu. Työn teknologiseen murrokseen liitettiin ja liitetään vahvasti ajatus työntekijän ruumiillisuuden merkityksen vähittäisestä hiipumisesta. Vaikka joiltain osin näin on varmasti käynyt, olisi väärin olettaa, etteikö ruumiillisuudella olisi myös merkitystä. “Perinteisen” fyysisyyden lisäksi työelämä vaatii yhä enemmän uusia ruumiintaitoja kuten tunteiden säätelyä ja vuorovaikutustaitoja.

Teoksessa Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa (Vastapaino 2016) Taina Kinnunen ja Jaana Parviainen tarkastelevat rekrytointikonsulttien tuntumaa “hyvästä tyypistä”. Vaikka heidän aineistossaan konsulttien käsitys ihannetyöntekijästä ei pelkistynyt täysin ruumiin ulkoisiin piirteisiin, olivat oletukset erilaisista työssä vaadittavista sosiaalisista ja kognitiivisista kyvyistä vahvasti sidoksissa ruumiillisiin piirteisiin. Heidän analyysinsa myös osoittaa, että kulttuurin sosiaaliset hierarkiat ovat erottamattomasti läsnä siinä, kenen ajatellaan olevan “hyvä tyyppi”.

Samaisessa teoksessa Mira Karjalainen, Charlotta Niemistö ja Jeff Hearn ovat tarkastelleet “tietotyöalan voittajan tyyliä”. He tuovat esiin, kuinka ulkonäkökeskeisyyden sekä työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtymisen seurauksena työntekijöiden ruumiillisesta olemuksesta tulee osa liiketoiminnan ydintä ja arvonmuodostusta. Ruumiin kunnossapidon oletetaan kuitenkin tapahtuvan yksityisen piirissä, jolloin vastuu siitä on ensisijaisesti yksilöllä itsellään, vaikka se on olennainen osa jälkiteollisen talouden tuotantoa. Karjalaisen ja kumppaneiden artikkelin työntekijät käyttivät huomattavan osan vapaa-ajastaan täyttääkseen oikeanlaisen työruumiin hienovaraiset normit. Edellä mainittu on myös esimerkki työn ongelmien yksilöllistymisestä, josta Sanna Rikala samaisessa teoksessa oivallisesti kirjoittaa.

Lukiessa teosta suhteessa nykyiseen hyvinvoinnin vaatimukseen ei voi olla ajattelematta, että onko nykyisessä hyvinvointikulttuurissa tärkeämpää näyttää hyvinvoivalta kuin olla hyvinvoiva. Minkälaiseen vinkkilistaan ja toimenpiteisiin päädyttäisiin, jos hyvinvoinnin saavuttamisen sijaan listattaisiinkin seitsemän pahoinvoinnin lähdettä nykyisessä työelämässä? Mediakuvien kapeat käsitykset hyvinvoivasta ruumiista ja jälkiteollisen työn ruumiilliset vaatimukset ovat omiaan lujittamaan käsitystä, että hyvinvointia tulee tavoitella jopa pahoinvoinnin kustannuksella – ja että kuntosalin perustaminen on jatkossakin kannattavampaa kuin baarin perustaminen.

Pekka Koskinen

Kuva | Henrietta Pihlaja

Lähteet:

Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Toimittaneet Jaana Parviainen, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen. Tampere: Vastapaino 2016.

Päätoimittajan terveiset – Mitä on hyvinvointi?

HYVINVOINTI Elon huhtikuun teemana on hyvinvointi. Pääkirjoituksessa esitellään huhtikuun juttujen sisältöjä, mietitään, mitä hyvinvoinnilla tarkoitetaan ja miten teemaa voisi rajata, jotta se palvelisi parhaiten juuri Elon lukijoita.

IMG_20180404_192734_509

On taas aika avata uusi teemakuukausi Elossa. Tällä kertaa kantavana teemana on hyvinvointi. Elossa on aiemminkin julkaistu juttukokonaisuus teemalla opiskelijahyvinvointi, mutta päätimme laajentaa uuden kokonaisuuden käsittelemään hyvinvointia yleensä. Haasteena näin laajassa teemassa tietenkin on sen sitominen lehden agendaan, jossa pääpainona ovat opiskelu, kasvatustieteet ja työelämä. Juttuja on tulossa laidasta laitaan ja joidenkin linkki mihinkään noista kolmesta painopisteestä ei ole ehkä raudanluja. Eikö kuitenkin yleisesti hyvinvointi elämässä vaikuta esimerkiksi opintoihin tai töihin? Joskus on siis ehkä turha rajata liian ahtaita raameja sille, millaiset jutut palvelevat juuri meidän lukijajoukkoamme ja asettuvat millilleen vain tiettyihin koloihin. Jää lukijoiden arvioitavaksi, onko teema lopulta liian laaja ja sekava, vai kenties ihanan monipuolinen ja mukavasti rajoja rikkova. Hyvinvointi on joka tapauksessa mielestäni aihe, jota ei voi korostaa liikaa.

Elon hyvinvointinumerossa avataan kenties monille opiskelijoille tuttuja tuntemuksia novellin muodossa, kurkistetaan tutkimusartikkeleihin työssäkäyvien ihmisten hyvinvoinnin tavoittelusta, mietitään mitä on myötätunto, ja tutustutaan Hidasta elämää -hyvinvointimediaan siinä mukana olevan asiantuntijan kautta. Näiden lisäksi saatetaan nähdä katsaus joihinkin tiedekuntamme hyvinvointitapahtumiin ja ehkä myös kritisoida hyvinvointibuumia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun aloimme pohtia teemaa, heräsi ajatuksia muun muassa siitä, mitä hyvinvoinnilla edes tarkoitetaan. Yhteiskunnassa, jossa hyvinvointi näyttää nousseen vallitsevaksi trendiksi, tuntuu joskus hyvinvoinnin tavoittelu enemmän suorittamiselta kuin aidolta hyvinvointiin pyrkimiseltä. Ovatko siis hyvinvoivat ihmiset aina oikeasti hyvinvoivia, vai näyttävätkö he vain hyvinvoivilta? Vastaiskuna tälle on onneksi viime aikoina ainakin omassa some-feedissäni nostanut päätään myös rehellinen puhuminen huonovointisuudesta. Filtteröidyt saliposetukset ja kauniisti asetellut vihersmoothieiden kuvat ovat saaneet vastineeksi kertomukset siitä, että masennus on sairaus, jota ei tarvitse hävetä.

Kenties Elon huhtikuun teema avaa pohtimaan sitä, mitä hyvinvointi juuri sinulle tarkoittaa, ja miten sitä pystyisi ylläpitämään tekemättä siitä velvollisuutta.

Toivon kaikille mahdollisimman hyvinvoivaa kevättä ja herättäviä lukuhetkiä Elon parissa!

Henrietta Pihlaja

Elon ”ei aina niin hyvinvoiva” päätoimittaja

Kuvat | Henrietta Pihlaja

Apua VAKAVAan asiaan

YKSITTÄISET/YHDENVERTAISUUS Syksyllä 2017 muutama Helsingin yliopiston yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelija löysi itsensä keskustelemasta yliopistojen pääsykokeista, maksullisista valmennuskursseista ja koulujen sisäänpääsyjärjestelmien eriarvoistumisesta. Näin alkoi Aikuiskasvatuksen Killan valtakunnallisen kasvatustieteiden valintakokeen ilmainen valmennusprojekti.

7
AKKvalmennuksen vastaava Pinja Ryky jutun kirjoittajan Sophie Nyyssösen haastateltavana

VAKAVA-koe on valtakunnallinen kasvatusalan valintayhteistyöverkoston laatima ja toteuttama pääsykoe, jonka avulla voi hakea Suomessa seitsemään yliopistoon ja yli 30 eri kasvatusalan hakukohteeseen opiskelemaan. VAKAVA luotiin selkeyttämään koko kasvatustieteiden alaa koskevaa valintamenettelyä, sekä loiventamaan pääsyä yliopistolle suoraan lukiosta.

Kokeen juuret juontavat aikaan, jolloin esimerkiksi luokanopettajaksi opiskelemaan pääsemiseksi tarkasteltiin ylioppilastutkintoa sekä työkokemusta. Opetusministeriön ”välivuosipelko” johti keskusteluun, tarpeesta helpottaa yliopistolle pääsyä suoraan lukiosta, kun koulunpenkiltä saapuvilla ei ollutkaan työkokemuksesta saatavia pisteitä. Yllättävää kyllä, nuoria suosivien lähtökohtienkin jälkeen, koe toi myös tasa-arvoisempia puolia hakemiseen.

Kokeen pilottiotos tehtiin vuonna 2006 ja sitä pyritään kehittämään joka vuosi. Nykyisin yksi kokeen laatimisen tavoitteista on hakijaystävällisyys. Se tulee mielestäni melko hyvin esiin esimerkiksi koeaineiston julkaisukäytänteissä. Artikkelikokoelma- rakenteinen aineisto julkaistaan noin kuukautta ennen koetta, kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Täten kaikille annetaan teoriassa saman verran aikaa tutustua joka vuosi vaihtuvaan aineistoon ja tehdä koe muiden hakijoiden kanssa samana päivänä yhdessä yhteistyöyliopistoista.

Pääsykokeiden ympärillä on silti useita eriarvoistavia tekijöitä, erityisen mielenkiintoisena sellaisena maksullinen valmennussektori. Korkeakoulutukseen hakiessa on tarjolla lähes joka alalle erinäisiä valmennuskursseja, apuohjelmia, henkilökohtaista sparrausta, ryhmätukea ja monella niistä on muhkea hintalappu.

Oma valmennustiimi

Syksyllä 2017 Aikuiskasvatuksen Kilta Ry:n opiskelijoille tarkoitetussa iltamassa oli pohdittu järjestön kehittämismahdollisuuksia. Helsingin yliopiston yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijat Pinja Ryky, Pinja Fernström ja Nana Pylkkänen löysivät itsensä pohtimasta yliopistojen pääsykokeita ja maksullisia valmennuskursseja. Keskustelussa tuotiin esiin, että myös jotkin järjestöt tarjoavat tämän kaltaista valmennusta. Yhteisymmärryksessä tultiin siihen tulokseen, että miksi emme mekin ja miksi kukaan ei ole ennen tajunnut tehdä tätä meidän tuleville opiskelijoillemme. Edellä mainittuihin tahoihin haluttiin kuitenkin tehdä selvä ero, ja järjestää toiminta alusta alkaen ilmaiseksi.

Valmennustiimiin lähti syksyn aikana mukaan parikymmentä yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijaa eri vuosikursseilta. Killan varapuheenjohtajana oli upeaa huomata miten intohimoisesti ja aidosti opiskelijamme halusivat tulla auttamaan tulevia polvia. Idean liikkeelle lähdöstä meni vain muutamia viikkoja kun tiimi alkoi olla kasassa. Aikuiskasvatuksen Killan syyskokouksessa projekti otettiin vahvaksi osaksi tulevan vuoden suunnitelmia ja lopulta se sai paikkansa omana sektorinaan.

Vastaavan terveiset

Vapaaehtoisesti tehtävä kuukausia kestävä työsarka ansaitsee mielestäni arvoistansa huomiota ja halusin täten antaa tiimiläisille äänen. Haastattelin projektin vastaavaksi valikoitunutta maisteriopiskelija Pinja Rykyä toiveenani kartoittaa koko tiimin ajatuksia ja tuntemuksia projektiin ryhtymisestä, sen tulevaisuudesta ja siitä mitä tekijät tästä saavat.

Ryky tähdentää heti haastattelun alkuun suurella ylpeydellä, että valmennusta tehdään ilmaiseksi verkossa, tavoitteena edistää koulutuksellista tasa-arvoa. Projektilla vastustetaan koulutuksen markkinallistumista ja rahan vaikutusta yliopistoon pääsemisessä. Ryky korostaa myös paikallisen tasa-arvoisuuden merkitystä, jonka verkkovalmentaminen tarjoaa. Monet valmennuskurssit pidetään lähiopetuksena ja niitä tarjotaan usein ainoastaan suurilla paikkakunnilla. Lähiopetus itsessään on erinomainen opetustapa, mutta AKKvalmennus päätti linjata tasa-arvoisuuden nimissä keskittävänsä kaikki voimanvarat nettiin, jotta kaikki materiaalit olisivat hakijoiden käytössä verkon luomissa raameissa. Erittäin merkittävänä projektin mahdollistajana on toiminut yhteistyö Claned-oppimisalustan kanssa.

Claned on startup-yrityksenä ylös ponkaissut nettialusta, jota käyttävät monet suuret yritykset ja yhteisöt kuten Microsoft sekä Yhdistyneet kansakunnat. Oulun yliopisto käyttää Clanedia Helsingin yliopistolle tutun Moodlen sijaan. Ryky on iloinen, että valmennustiimi sai alustan yhteityösuhteiden kautta käyttöön. Alusta sisältää nyt kaikki tehdyt materiaalit, ja on täten toiminnan pohja. Sijainnin lisäksi Claned tarjoaa paljon statistista tietoa valmennustiimille materiaalien käytöstä: esimerkiksi mikäli jokin tehtävistä on liian vaikea, ja minkälainen materiaali on suosituinta. Yhteistyö on siis oikea onnen potku!

29994594_10155405827485737_1112000168_o

Mitä AKK Valmennus siis tekee?

Markkinointi- ja yhteistyötä tehtiin kovaan tahtiin koko talvi ja kevät. Läsnäolo kouluilla sekä abi-tapahtumissa oli arvokasta, jotta valmennus löydettäisiin ja se palvelisi sitä tarvitsevia ja siitä kiinnostuneita. Ydintavoite valmennuksella on kuitenkin luonnollisesti auttaa opiskelemaan hakevia tulevaa koetta varten.

Yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijoina oppimisstrategioiden ja tekniikoiden tuntemus kuuluu ammatilliseen osaamiseemme. Yksilöllisten oppimistapojen tukemiseksi haluttiin opetusmateriaali, harjoitustehtävät ja -kokeet pitää monipuolisina.

Sisällöntuotanto aloitettiin jo paljon ennen VAKAVA-aineiston julkaisemista, luomalla materiaaleja oppimisstrategioista ja henkisestä valmistautumisesta. Lisäksi tiimi teki erityisen harjoituskokeen alamme artikkelista, jolla saada käsitystä kokeen hengestä ja vaatimustasosta sekä harjoitusta Clanedin käytöstä.

Noin viikko on kulunut VAKAVA-kokeen julkaisemisesta ja itsenäiset artikkelitiimit ovat tehneet jo useita  monivalinta- ja soveltavia tehtäviä, miellekarttoja sekä kaksi aineiston kokonaisuutta strukturoivaa lukusuunnitelmaehdotusta. Tavoitteena on tuottaa artikkeleiden käsittelyn tueksi vielä paljon materiaalia esimerkiksi videoita ja termipankkeja.

Onko laatutakuita?

Kuten muukin Aikuiskasvatuksen Killan toiminta, on valmennuksen vapaaehtoisuus ja toimijoiden jaksaminen ensiarvoisen tärkeää. Toiminnan yleinen matalakynnyksisyys on varmasti yksi niistä liikuttavista voimista, jotka saivat valmennustiimin yhteen ja innostumaan.

Haastattelussaan Ryky painottaa, että vaikka toiminnan kehittäminen ja palautteen kuuleminen on suuressa arvossa, on muistettava, että koko toiminta pyörii vapaaehtoisten opiskelijoiden voimin, heidän halustaan auttaa.

Tiimiläiset tekevät siis yhteistyönä parhaansa, jotta mahdollisimman moni olisi tuettu tärkeässä kokeessa, jossa rahalla ei saisi olla osuutta.

Inhimillisen toisten auttamisen ilon lisäksi uskon, että kokemus valmennustiimin jäsenenä antaa paljon enemmän kuin ottaa. Projekti on erinomainen oman ammatillisen osaamisen kehittämisessä aikuiskasvatustieteilijöinä.

Miksi AKKvalmennusta?

VAKAVA-kokeen tulevaisuus ei ole varmaa. Suomessa puhutaan paljon pääsykokeiden poistamisesta ja siirtymisestä suoraviivaiseen ylioppilastodistuksen mukaiseen jatko-opiskeluun. Moni näkee tämän kehityskulun hyvin huolestuttavana. Ryky toteaa oman oppiaineemme kuuluvan generalistialoihin, mutta samoja kysymyksiä herää myös esimerkiksi opettajuudesta. Mikä on opettajan tai kasvatustieteilijän oppimäärä lukiossa? Mikä aine mittaa parasta soveltuvuutta ja kuuluvuutta tällaisille aloille? Lisäksi elinikäiseen oppimiseen perustuva vaade kyvylle päästä opiskelemaan missä tahansa elämän vaiheessa luhistuu järjestelmästä, jonka mukaan omat kyvyt määritellään kerran ylioppilaskirjoitusten aikaisista arvosanoista. Toki ylioppilaskirjoitukset voi uusia, mutta nykyisessä muodossaan tällainen menettely ei palvele optimaalisesti sitä tarvitsevia. Pääsykokeissa on myös haasteita mutta, ne tarjoavat aina uuden mahdollisuuden ja niissä Rykyn sanoin ”Aina voi tsempata ja raivata tiensä eteenpäin.”

AKKvalmennus taistelee koulutuksellisen tasa-arvon puolesta, yksi koe kerrallaan. Tästä olemme ylpeitä. Opiskelijoiden tekemä valmennus ei ole ennennäkemätöntä, mutta tässä mittakaavassa, täydellä vapaaehtoisuudella ja suurella sydämellä ollaan mielestäni suuren äärellä.

29994721_10155405781390737_1377012161_o
AKKvalmennuksen iloinen tiimi suunnittelutouhussa

 

AKKvalmennuksen sivuille pääset tästä!

Suuri kiitos teille,

Pinja Ryky, Otto Knuutila, Anna Veijola, Nana Pylkkänen, Minttu Lindholm, Oskar Tommola,  Sanni Myllylä, Venla Järvensivu, Sally Tähkälä, Heini Laukkanen, Vilma Pöyry, Jasmin Seppälä, Sanni Malander,Sandra Luoma, Rosanna Fasta, Saga Myllymäki, Anttoni Tumanoff, Anna Delis, Emmi Piirainen, Elina Pirinen ja Jemina Rytilahti.

Sophie Nyyssönen

Kuvat|Sophie Nyyssönen

Saisiko olla eurooppalaisia kollegoita?

YKSITTÄISET Verkostoja pidetään kokonaisvaltaisen ammatillisen osaamisen ja menestymisen avaimina. Kun on verkostoitunut opintojen aikana, on aktiivinen LinkedIn, ja saa vielä kutsun Opetushallitukseen voisi kuvitella, että nyt ollaan voiton puolella verkostoitumisessa, mutta kuten ostos-tv ilmaisee:” Eikä tässä vielä kaikki!”

epale

EPALE

Aikuiskasvatuksen Kilta kutsuttiin viime joulukuussa vierailemaan Opetushallitukseen. Innokkaana kasvatustieteen opiskelijana kutsu tuntui komealta ja tottakai matka kävi Siltavuorenpenkereeltä toiselle puolelle siltaa. Vierailun tarkoituksena oli glögittelyn lisäksi tutustuttaa meitä tulevia kasvatustieteilijöitä EPALE-aikuiskoulutussivustoon

EPALE eli Electronic Platform for Adult Learning in Europe, on komission vuonna 2015 lanseeraama kansainvälinen, aikuiskasvatustieteisiin erikoistunut interaktiivinen sivusto. Sen tarkoituksena on toimia alustana, jonka kautta pystyisi seuraamaan koko Euroopan aikuiskasvatusalan trendejä, tapahtumia ja debatteja. Sivustoa markkinoitiin meille opiskelijoille erityisesti keskeisenä tiedonhankinnan väylänä Euroopan laajuisen tutkimustiedon, artikkeleiden ja blogien kirjastona. Sivustolla olevan ’Partner Search’-toiminnon avulla, voi lisäksi etsiä hankekumppaneita, verkostoitua ja tehdä muuta kansainvälistä yhteistyötä. Kuulostaa hyvältä! Eikö?

Kauniita sanoja, entäs sitten käytännössä?

Tällä hetkellä EPALE operoi 24 kielellä. Kullakin maalla on oma kansallinen EPALE-tukipalvelunsa (Suomessa Opetushallitus), joka vastaa sivuston hallinnosta ja osittain sisällöntuotannosta. Sisältöä varsinaisesti tuottamaan halutaan meitä aikuiskasvatustieteiden alalla toimivia. Sisällöntuottajina voidaan olla edistämässä oman erityisalan kehitystä, mutta toki myös markkinoimassa omaa osaamista oman alan ihmisille. Esimerkiksi muutaman blogipostauksen kirjoittaminen voisi jo poikia komean CV-merkinnän –  onhan julkaistu teksti tällöin hyväksytty opetushallituksen toimesta osaksi kansainvälistä tietopankkia.

Opetushallituksen esitelmässä tuotiin esiin, ettei sivu ole vielä puhjennut täyteen kukkaan parin vuoden olemassaolonsa aikana. Tämän kykenen allekirjoittamaan. Materiaalia ja mahdollisuuksia on paljon, mutta sen löytäminen ja palvelussa pyöriskely osoittautui vielä melkoiseksi sokkeloksi. Mutta ei hätää! Kun antaa itselleen aikaa tutustua sisältöihin ja tottua sivun vielä hieman jähmeään tyyliin, voi löytää helmiä ja yllättyä että materiaalia on selkeästi monen henkistä. Tieteellisen tutkimuksen ohella todella löytyy inspiroivia blogitekstejä ja julkaisuja, josta voi saada hyviä oivalluksia: ”Wau, näinkin tehdään, mekin voisimme kokeilla! ”

Järjestöistä kiinnostuneena löysin itse tietopankkia selaillessani Suomen Partiolaisten ja Sitran yhteistyössä tehdyn oppaan ”Kovaa osaamista harrastuksista ja vapaaehtoistoiminnasta!. Oppaassa on nostettu esiin konkreettisia tapoja, joilla virallisen koulutusjärjestelmän ulkopuolella kertynyttä osaamista voidaan hyödyntää nykyistä tehokkaammin sekä tehdä siitä tunnetumpaa ja tunnustetumpaa oppilaitoksissa ja työelämässä. Oppaasta löytyy muun muassa Opintokeskus Siviksen laatima yhdeksän askeleen prosessi järjestöissä saadun osaamisen kartoittamisesta. Nappasin heti monta vinkkiä, joita voitaisiin ottaa käyttöön esimerkiksi meillä Aikuiskasvatuksen Killan toiminnassa. Olisi hyvä voida hahmottaa selkeämmin minkälaista ydinosaamista ja millaisia taitoja eri tehtävissä toimiminen kerryttää. Tämä voisi antaa yksilölle parempia työkaluja oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen sekä auttaa tekemään osaaminen näkyvämmäksi sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella.

IMG_20171213_171018_089

Viimeinen tuomio

Toisen vuoden opiskelijana minua pohdituttaa, onko sivusto itselleni vielä ajankohtainen. EPALE:n asemaa ja tavoitetta ei voi muuta kuin ihailla. Tieteen ja käytännön viimeisimpien tuulien kerääminen samaan paikkaan kerää tiedon lisäksi ihmisiä yhteen. Miten upeaa olisikin löytää omille tuleville projekteille yhteistyökumppaneita muualta Euroopasta muutamilla klikkauksilla ja viesteillä.

Tulin siihen lopputulokseen, ettei kannata ottaa paineita lukemisesta tai sisällön tuotannosta. Mikäli jokin puhuttaa, voi siihen keskittyä enemmän.

Eräs yliopiston työntekijä ilmaisi ensimmäisenä lukuvuonnani, että olisi hyvä lukea yksi tieteellinen artikkeli viikossa omaksi opikseen. Täten pikkuhiljaa kerryttämällä tulee vuoden saldoksi komeat viitisenkymmentä artikkelia. Jollei näin huimiin ja arvostusta herättäviin lukuihin pääse pitkien artikkeleiden ja väitöskirjojen lukemisen avulla, voisi samaa periaatetta soveltaa ehkä EPALE:n lukemiseen. Kun vuosikymmeniä vanhojen tiiliskiviteosten rinnalla onkin elävä, arkeen ja käytäntöön sitoutunut Euroopan laajuinen verkosto, saattaa tieteen ja oman ammattitaidon kehittyminen saada kaivattua tasapainoa.

EPALE:lla oli koko Euroopassa vuoden 2017 lopulla 35 000 rekisteröitynyttä käyttäjää ja 350 000 vierailijaa. 111 eurooppalaista organisaatiota haki EPALEn kautta Suomesta hankekumppania vuoden aikana.  Suosittelen tutustumaan. This might be big!

 –

Sophie Nyyssönen

Kuvat | 1. Sophie Nyyssönen | 2. Henrietta Pihlaja

TOHTORIKOULUTUS – SATTUMA VAI PÄÄMÄÄRÄ?

”Koskaan ei pidä sanoa, ei koskaan”

TUTKIMUS Elon päätoimittaja haastatteli tohtorikoulutettavaksi pyrkivää Jasmiina Korhosta. Haastattelussa Jasmiina kertoo itsestään, polustaan tähän hetkeen, hakuprosessista jatko-opiskelijaksi, tohtorikoulutuksen sisällöstä ja tutkimushankkeesta, jossa on mukana. Puheensorinan välistä ei ole unohtunut myöskään vinkit tohtoripaikasta haaveileville.

Jasmiina odottelee reippaannäköisenä Minervan vahtimestarikoppien lähistöllä, kun juoksen tuiskuista tapaamispaikallemme. Vanhoina tuttuina juttu luistaa heti mutkattomasti ja ensimmäiset kymmenen minuuttia höpötellään niitä näitä, kun Jasmiina johdattaa minut työhuoneelleen. Näin juuri kandidaatiksi valmistuneesta itsestäni tuntuu melko upealta, että jollakin minun opiskelukaverillani löytyy aivan oikea työhuone ja oma tutkimusposteri. Kun viimein asetumme, siirrymme pikkuhiljaa haastattelun aiheeseen: Jasmiinan vahvaan pyrkimykseen päästä tohtorikoulutettavaksi. ”Sanoin joskus kaverille, että tutkija musta ei koskaan tule. Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan.” Kuinka Jasmiina siis päätyi siihen, missä on nyt?

Jasmiina Korhonen
Jasmiina Korhonen

Kenestä on kyse?

Jasmiina Korhonen on viidennen vuoden luokanopettajaopiskelija, joka työskentelee parhaillaan tutkimusavustajana FUSE-hankkeen parissa (johon kannattaa tutustua linkin takaa). Jasmiina odottelee parhaillaan gradun arvosanaa ja valmistautuu jatkokoulutushakuihin, sekä tietenkin työskentelee ahkerasti hankkeen parissa. Hän aloitti tutkimusavustajan työt, kun alkoi tehdä graduaan lasten johtajuudesta. Prosessin aikana innostus virisi myös jatko-opiskeluun yliopistolla. Ennen luokanopettajakoulutusta Jasmiina on opiskellut itsensä sosionomiksi ja opintojen aikana hän on toiminut kolme vuotta aktiivisena Käyttiksen speksissä sekä tanssijana että tuottajana.

Jasmiina sai kiinnostuksen hakea tohtorikoulutettavaksi nimenomaan kiinnostavan hankkeen vuoksi. Hän oikeastaan luonnehtii ajautuneensa tähän tilanteeseen, sillä aluksi hänellä oli vain innostus tehdä gradu jonkin kiinnostavan hankkeen parissa ja vasta myöhemmin se poiki ideaksi hakea tohtorikoulutukseen. ”Ajattelin, että ois kiva tehdä gradu jossain hankkeessa, koska yleensä niillä on tosi mielenkiintoisia aiheita ja mua kiinnosti tehdä tutkimusta jossakin tiimissä.” Jasmiina avaa motiivejaan. Hänen suunnitelmissaan on tohtorikoulutuksessa jatkaa ja laajentaa jo gradussaan aloittamaansa tutkimusta.

Odotuksia ja suunnitelmia

Jasmiina suunnittelee tekevänsä artikkelipohjaisen väitöskirjan. Toisin sanoen Jasmiina siis tekee tiimin kanssa tutkimusta, kirjoittaa tutkimuksesta tieteellisiä artikkeleita ja kolme hänen tiimin kanssa kirjoittamistaan artikkeleista päätyvät hänen väitöskirjaansa. Yksi artikkelitutkimus on jo tehty, sillä se on hänen gradututkimuksensa. ”En mä suunnitellut tekeväni tohtorikoulutusta tähän putkeen, mutta kun tarjoutui näin upea mahdollisuus, olisi ollut typerää olla ottamatta sitä vastaan.” Jasmiina kertoo. Aineistonsa lisäksi Jasmiina arvostaa kovasti myös ihanaksi luonnehtimaansa tutkimustiimiään, jonka osana tahtoo jatkaa työskentelyä.

Innostavinta Jasmiinan mielestä tulevaa tohtorikoulutusta ajatellen onkin juuri tiimi, jossa hän jo nyt työskentelee. ”Tää on ihan käsittämättömän siisti tää tiimi. Että niinku kuinka paljon näiltä voi oppia ja mitä kaikkia juttuja nää on jo tehneet. Me innostetaan tässä toinen toisiamme.” hän kuvailee. Innostavaa on lisäksi hanke, joka kietoutuu uuden opetussuunnitelman tavoitteisiin monipuolisista oppimisympäristöistä. Jännittävintä taas tällä hetkellä on, saako hän jatko-opintopaikan. Tulevaisuudessa myös hänen kirjoittamansa artikkelit tullaan julkaisemaan kasvatusalan vertaisarvoiduissa tieteellisissä journaaleissa, eikä niihin mene läpi mikä vain ”graduhöpinä”. Tämä aiheuttaa Jasmiinan mukaan myös hieman paineita ja paljon uuden opettelua.

sekalaista 005

Haku tohtorikoulutukseen?

”Ne on tosi kilpailtuja ne paikat. Vaikka olisi missä hankkeessa, tohtorikoulutukseen pääseminen ei ole mikään taputeltu homma.” Jasmiina alkaa. Hakuja on kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin. Yliopiston rahoittamat tohtorikoulutuspaikat ovat haussa vain syksyisin. Jasmiina painottaa tutkimussuunnitelman kirjoittamista, sillä se on kaikista tärkein dokumentti, jonka perusteella valinnat tehdään.

Valintakriteereitä ovat: 1) Miten tutkimus on toteutettavissa? 2) Mikä on tutkimuksen tieteellinen merkittävyys? 3) Miten tutkimus sopii kyseisen tohtorikoulutusohjelman tutkimusprofiiliin?

Hakuprosessissa täytyy tehdä myös opintosuunnitelma, jossa tulee tulla ilmi millä aikataululla ja mitä opintoja aikoo tehdä. Ohjaajat pitää olla sovittuna etukäteen, eli jatkokoulutukseen hakevan on täytynyt valmiiksi tehdä ohjaussopimus ohjaajiensa kanssa. Ohjaajia on oltava vähintään kaksi. Näiden lisäksi vaaditaan vielä opintosuoritusote. Mikäli samalla ohjaajalla on useampi ohjattava, nämä ohjattavat saatetaan hakuvaiheessa laittaa järjestykseen aiemman opintomenestyksen perusteella.

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on kaksi tohtorikoulutusohjelmaa: Seduce ja PsyCo. Jasmiina hakee Seduceen. Molemmat näistä koulutuohjelmista kuuluvat Humanistis-Yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun eli HYMYyn, joka on yksi neljästä Helsingin yliopiston tutkijakouluista. 

Lisää ohjeita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuspaikkojen hakemiseen löytyy täältä.

Mitä tohtorikoulutus pitää sisällään?

Reippaasti Jasmiina alkaa avata tohtorikoulutuksen sisältöä järkkymättömänä tietopankkina. Väitöskirjan lisäksi koulutukseen kuuluu siis vähintään 40 opintopistettä muita opintoja, joita Jasmiina kuvailee ”tutkimukseen nähden hyvin käytännönläheisiksi”. Opinnot siis koostuvat metodologiakursseista, tieteenfilosofiasta ja akateemisia valmiuksia kasvattavista opinnoista, kuten apurahahakemusten kirjoittamisesta, konferenssiesitysten valmisteluista ja tieteellisestä kirjoittamisesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Jasmiina avaa, että Helsingin yliopistolla on käytäntö, jossa täytyy liittyä johonkin asiantuntijaryhmään. ”Mä kuulun semmoseen kuin LECI eli Learning Culture and Interventions – Expert group. Meitä on siis tällä hetkellä 25 tutkijaa ja 35 tohtorikoulutettavaa.” Jasmiina kertoo, että tämän asiantuntijaryhmän yhdistävä tekijä on sosiokulttuuriset lähestymistavat tai toiminnan teorian lähestymistavat omissa tutkimuksissa. Jasmiinan mukaan kerran kuussa on seminaareja, joissa pääsee esittelemään tutkimuksiaan ja niistä keskustellaan yhdessä, sekä saadaan palautetta. Seuraavassa seminaarissa Jasmiina pääsee esittelemään oman posterinsa, mistä hän on hyvin innoissaan.

Kesto ja rahoitus

Kysyessäni tohtorikoulutuksen kestosta, Jasmiina vastaa, että useimmiten kesto riippuu rahoituksesta. Tavoiteajaksi hän kertoo neljä vuotta, mutta rahoitus vaikuttaa paljon siihen, pystyykö väitöstutkimusta tehdä tässä ajassa vai venyykö se pidemmäksi. Jasmiina myös kertoo, että jotkut ihmiset tekevät tohtorikoulutusta ilman rahoitusta töiden ohessa.

No entä mistä rahoitusta yleensä saadaan? Siihenkin Jasmiinalla on vastauksia. Hän itse työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, joten Suomen Akatemia rahoittaa myös hänen tohtorikoulutuksensa, mikäli hän siihen pääsee. On kuitenkin myös tohtorikoulutuspaikkoja, jotka ovat yliopiston rahoittamia. Toisin sanoen tohtorikoulutettavan palkka voi tulla siis ulkopuoliselta tutkimuksen rahoittajalta, yliopistolta tai huonoimmissa tapauksissa jäädä tulematta. Tohtorikoulutettavan tittelillä ei voi työskennellä ilman jatkokoulutuspaikkaa, vaikka rahoitus olisikin taattu ja tutkimusta aloitettu. Taas tutkimusavustajan nimikkeellä voi toimia vain maisteriopintojen loppuun asti.

HY-pääkirjasto_0307-15_1_photo Nina Finell

Muistettavaa tohtorikoulutettavalle

”Meidän hankkeessa on virallisesti minä, Kristiina Kumpulainen ja Anu Kajamaa ja ne on aivan todella kansainvälisen tason huippututkijoita, niin tulee välillä fiilis, että apua mähän saan vasta maisterin paperit enkä ole ikinä julkaissut mitään ja teen näiden kanssa hommia.” Jasmiina äimistelee. Hän muistuttaakin, että aloittelevan tutkijan kannattaa muistaa pitää jalat maassa ja olla itsellensä armollinen.  

Hän kuitenkin korostaa avun pyytämisen merkitystä ja on onnellinen siitä, että hänen ohjaajakollegansa Anu Kajamaa ja Kristiina Kumpulainen ovat paitsi ihania tukena olevia ihmisiä, myös viereisissä työhuoneissa avuntarpeen yllättäessä. Iloinen Jasmiina on myös Helsingin yliopiston tutkimuspainotuksesta, mikä takaa sen, että yliopistolta löytyy niin paljon kansainvälisesti merkittäviä tutkijoita, että mahdollisuudet omaan kehittymiseen ja verkostoitumiseen ovat hyvät.

Yhdeksi tärkeäksi osaksi tohtorikoulutustyötä Jasmiina mainitseekin verkostoitumisen. Muiden maiden tieteentekijöihin pääsee tutustumaan konferensseissa ja seminaareissa, joihin Jasmiina onkin aktiivisesti kirjoitellut ryhmänsä kanssa hakemuksia jo nyt. Seminaarien ja konferenssien kautta saa myös arvokkaita mahdollisuuksia tehdä omaa tutkimustaan näkyväksi.

Niille, jotka haaveilevat tohtorin urasta

Puheeksi haastattelun hieman sivupoluillekin eksyneen keskustelun lomasta Jasmiina muistaa korostaa kunnianhimoa. Se on hänen mielestään ominaisuus, jota jokainen tohtorikoulutettavaksi hakeva tarvitsee, sillä tohtorikouluksella tähdätään vaativiin asiantuntijatehtäviin, mikä vaatii uskoa itseensä. Jos jo opintojen aikana mietityttää tahtooko tohtoriksi, kannattaa Jasmiinan mukaan hakea tutkimusavustajaksi ja sitä kautta kokeilla toimintaa tutkimustiimin jäsenenä ja ”availla ovia” tutkimusmaailmaan.

Kuitenkin Jasmiinan sanat jokaiselle meistä, joita kutkuttaa, uskaltaisiko tohtorikoulutukseen hakea, ovat positiivisen rohkaisevat: ”Kannattaa uskaltaa. Eikä pidä liikaa miettiä sitä, että onko musta tähän. Kyllä jokaisesta on tähän, kun vaan harjoittelee. Ei kukaan ole mikään synnynnäinen tutkija. Yliopistolla kuulee ihan hirveesti sellasta, että en mä oo mikään tutkijatyyppi. En mä tiedä onko olemassa mitään tutkijatyyppiä, koska tutkimustakin voi tehdä niin monella eri tavalla ja niin moneen eri tarkoitukseen. En mä mitenkään suunnitellut, että mä tähän mitenkään ryhtyisin, mutta tässä mä oon ja tää on ollut kivaa ja mä oon superiloinen siitä, että mä olen tähän asti niinkun päätynyt. Ei sitä kannata mun mielestä mitenkään pelätä.”

Henrietta Pihlaja

Kuvat | Kansi: Mika Huisman, Helsingin yliopiston kuvapankki | 1: Jasmiina Korhonen | 2: Henrietta Pihlaja | 3: Nina Finell, Helsingin yliopiston kuvapankki

 

 

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑