Valon kääntöpuoli


15011601883_548df2ebe1_k

OPISKELIJAHYVINVOINTI Jos luet tätä juttua luentosalissa, Unicafessa tai muussa kanssaopiskelijoita vilisevässä tilassa, katso ympärillesi. Katso tuttuja tai tuntemattomia, iloisia tai arkikiireen lannistamia kasvoja ja jaa heidät karkeasti kolmannekseen.

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan nimittäin psyykkisiä vaikeuksia, kuten masennusta tai ahdistuneisuutta, on ollut naisista joka kolmannella, miehistäkin 20 %:lla (Kunttu & Pesonen 2012). Ja ”psyykkisiksi vaikeuksiksi” lasketaan vain terveydenhuollossakin käytetyn virallisen GHQ12-mittarin seulomat ongelmat – jonkinlaisia psyykkisiä oireita on päivittäin tai viikoittain naisopiskelijoista jopa 45 % prosentilla. Siis lähes puolella.

Luku ei ehkä ole yllätys Suomessa, joka leimataan puheissa ja mielikuvissa usein melankoliseksi masentuneiden maaksi mutta kun tarkastelu tuodaan oikeasti lähemmäs omaa elinympäristöä ja korkeakoulumaailmaa nousee kysymys: missä ne kaikki tyypit ovat?

Tässä sinun ympärilläsi, juuri nyt.

Neiti X ja Y ovat molemmat ihania ja eloisia opiskelijatyttöjä. He ovat innostuneita opinnoistaan, osallistuvat aktiivisesti opiskelijaelämään ja ovat tunnettuja ja tykättyjä persoonia Penkereellä. Molemmilla on myös kokemusta terveystutkimuksessa esiintyvistä psyykkisistä vaikeuksista tai sairauksista, jotka ovat varjostaneet välillä arjen hyvin tummaksi. Neiti X on kamppaillut tiensä syömishäiriön läpi, Neiti Y:lle on diagnosoitu mm. paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Sairauksien nimet ja tarkat diagnoosit eivät kuitenkaan ole olennainen osa omaa elämäntarinaa. Neiti Y toteaa:

”En haluaisi määritellä itseäni mihinkään sairauteen. Jos pitäisi jotenkin ”diagnosoida” omaa tapaustani, sanoisin mieluummin, että olen herkempi ahdistumaan, pelkäämään ja masentumaan kuin keskivertokansalainen.”

15011599843_bb849b1044_k

Kumpikaan ei varsinaisesti ole vältellyt aiheesta puhumista opiskelijayhteisössä mutta eivät myöskään koe sen jakamista joka käänteessä tarpeelliseksi. Toisaalta Neiti X:lle omasta sairaudesta kertominen on ollut myös vapauttavaa erontekoa sairastuneeseen minään ja siihen kuuluneeseen ajanjaksoon:

”Sairastumisestani puhuminen muille ihmisille on tuntunut helpottavalta. Ikään kuin haluaisin tehdä selväksi huonovointisuuteni nähneille ihmisille, etten ollut tuolloin oma itseni. Kokemusteni jakaminen on ollut minulle tärkeää. Haluan ihmisten tietävän, että nyt voin hyvin ja olen onnellinen.”

Neiti Y alkoi oireilla ensimmäisen kerran abivuoden keväällä, kun monet isot muutokset iskivät elämään yhtä aikaa. ”Elämäni sisällöt muuttuivat kertaheitolla. Mieli ja keho reagoivat muutoksiin hätääntymällä, ja siltä tuntuikin, kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni ylioppilaskirjoitusten alla. Luulin, että olin saamassa sairauskohtauksen ja pelkäsin kuolevani. Keskellä kirkasta päivää oloni muuttui epätodelliseksi, tuntui, että en saa happea, käteni ja kasvoni tuntuivat tunnottomilta. Pelko ja pakokauhu olivat päällimmäiset tunteeni noin 15 minuutin ajan. Kohtauksen jälkeen oloni oli epätodellinen ja hämmentynyt. Oli vaikea ymmärtää tapahtunutta. Seuraavat pari viikkoa olin niin valtavan ahdistunut, että minun oli hankala lähteä kotoa, saati sitten lukea ylioppilaskirjoituksiin. Tarkkailin itseäni jatkuvasti ja olin pakokauhun partaalla lähes joka päivä. Pelko omasta kehosta ja sen toiminnoista aiheutti kierteen, jota oli hankala pysäyttää omin avuin.”

Osaavan psykologin ja oikean lääkityksen avulla pelkotilat lähtivät hellittämään, ja nykyään paniikkikohtaukset ovatkin Neiti Y:lle harvinaisempia. Sen sijaan yleistä ahdistuneisuutta ja huolestuneisuutta esiintyy useammin: unettomuutta, liiallista itsekritiikkiä, jatkuvaa kehon valmiustilaa ja ajoittaista epämääräistä ahdistusta, joka haittaa normaalia arkea. Ne eivät kuitenkaan hallitse koko elämää:

”Tällä hetkellä oireeni ovat melko hyvin kurissa, ja nautin opiskelusta hyvin paljon. Oireilua saattaa esiintyä tietyissä tilanteissa, joissa tekemistä on paljon ja deadlinet pukkaavat päälle. Toisaalta myös rento aikataulu aiheuttaa tilanteita, jolloin ehtii tarkkailemaan itseään vähän liikaakin. Joskus äärimmäisissä tapauksissa istuminen pitkillä, täysillä luennoilla pistää miettimään, mistä pääsee pois, jos rupeaa ahdistamaan, tai huomaako kukaan. Joskus olen myös jättänyt luentoja välistä tai hyvin harvoin joutunut keskeyttämään kursseja poissaolojeni ja oireilujeni takia.”

Neiti X sairastui syömishäiriöön ensimmäisen kerran lukioaikoina, mutta anoreksia palasi fuksivuotena. Kuten neiti Y:lläkin, muutos laukaisi pahan olon: ”Fuksisyksynäni stressasin kaikesta. Minulla oli kova koti-ikävä, sillä muutin Helsinkiin toiselta paikkakunnalta ja liitin aiempaan kotiini paljon turvallisuutta ja vakautta.”

15629109081_d258a53234_k

 

Laihduttaminen riistäytyi käsistä, ja tietyn kaavan mukaan syöminen ja liikkuminen hallitsivat koko elämää. Toisaalta anoreksian kurinalaisuus siirtyi muihinkin elämän osa-alueisiin, ja arki oli oman mielen kanssa kamppailua. ”Ensimmäiset kurssit tuottivat ahdistusta, koska suhtauduin niiden suorittamiseen turhan neuroottisesti. En olisi halunnut pudota opiskeluyhteisökelkan kyydistä, joten kävin joissakin fuksitapahtumissa syksyn aikana. En kuitenkaan osannut heittäytyä niihin tai nauttia niistä kunnolla, koska toimintaani rajoittivat aina tietyt säännöt: kaava mielessäni määräsi mihin aikaan saan syödä ja mitä.”

Anoreksia aiheutti fyysisiä muutoksia ja reaktioita: palelua, kuukautisten loppumista, jatkuvaa nälkää, väsymystä ja fyysistä jäykkyyttä, jotka heijastelivat mielen pahaa oloa. ”Paikoillaan ollessani olin jäykän ja varautuneen näköinen, ikään kuin olisin yrittänyt pitää kehoni ja mieleni kontrollissa. Pari lähipiiristä kertoi kiinnittäneensä huomiota olemukseeni ja siihen, kuinka sisäinen ahdistus peilautui kehostani.”

Matka kohti parantumista lähtikin neiti X:n omasta havahtumisesta: ”Kun menkat loppui jo toisen kerran, se herätti. Haluan saada lapsia joskus. Suurin syy parantumiseen oli kuitenkin se, että pää ei enää kestänyt pakko-oireisuutta ja ahdistusta. Elämästä ei tullut mitään. Ajatukset ja liike täytyi olla aina kasassa kun vaikka nousi ylös sängystä, muuten en päässyt sieltä. Se meni liian raskaaksi. En pystynyt rentoutumaan enää edes kotona. Nälkiintymisen vuoksi kaikki ajattelu oli niin paljon vaikeampaa, etten enää kestänyt sitä. Sen vuoksi oli pakko hellittää ja lopettaa laihduttaminen.”

Vaikka molemmat neidit seilaavat jo tyynemmillä vesillä, vaikuttavat oireet tai muistikuvat menneestä silti ajoittain arkeen. Toisaalta itsensä tunteminen ja hyväksyminen ovat avaimia tasapainoiseen elämään. Kun persoonansa ja toimintatapansa tuntee eikä yritä vääntäytyä muottiin, johon ei sovi, elämä on helpompaa.

”Eniten ahdistuneisuus omalla kohdallani vaikuttaa opintojen etenemiseen. Olen oppinut, että minun täytyy edetä hieman rennommalla aikataululla opinnoissani kuin mahdollisesti yliopisto tai muut opiskelijat sanovat”, neiti Y toteaa.

Neiti X kamppailee välillä pinnalla olevien terveellisyystrendien ja treeni-intoiluja koskevien keskusteluiden kanssa. ”Koen ajoittain sellaiset tilanteet vaikeiksi, joissa ihmiset puhuvat tavoitteellisesta liikunnasta ja syömisestä. Joskus tunnen, kuinka päässäni alkaa jyllätä ajatus velvollisuudesta harrastaa liikuntaa ahkerammin ja syödä terveellisemmin. Saan kuitenkin ajatukseni rauhoitettua hyvin pian, sillä muistot menneestä ovat edelleen tiukasti mielessä.”


14229912442_99974b1258_k

Toisaalta neiti X tunnistaa myös oman sairautensa jäljet, kun kyse on ihan tavallisesta liikunnastakin ilman fitness-tavoitteita tai makrojen laskemista. ”Kokonaan tää ei ole mun mielessä ohi vieläkään. En ole sinut kaiken ruokailun ja liikunnan kanssa, etsin keskitietä. Olen mennyt aiemmin niin ääripäihin. Viimeiset pari vuotta on ollut vaikea aloittaa liikuntaa, koska on niin tuoreessa muistissa, miten kaikesta yhtäkkiä tuli niin pakkoa. Muistan sen huonon tunteen, joka teki elämästä ilotonta, robottimaista ja askeettista. Mulla on siksi ehkä kammo liikuntaa kohtaan, enkä ole aloittanut sopivaa liikuntarytmiä.”

Neiti Y:lle taas opiskelijaelämän alkoholipitoisuus on ollut haaste. Ja sen muistaminen, että opiskelijakarkeloissakin olisi hyvä välittää itsestään ennakoivasti jo illan ja kurkkuun kumottujen drinkkien aikana, vaikka yhteinen ilonpito vie helposti mukanaan. ”Itsekin nautin välillä turhan railakkaasta juhlimisesta alkoholin kanssa, vaikka ei pitäisi. Alkoholi ja liika kofeiini ovat ehkä pahimmat oireiden laukaisijat, vaikka aluksi olo saattaakin helpottua ja keho rentoutua. Nykyään olen vähentänyt tietoisesti sekä alkoholin että kofeiinin käyttöä, sillä tiedän miten pahan olon ne voivat minulle aiheuttaa.”

Tyttöjen puheista kuultaa ajatus siitä, että vaikeudet ja oireet ovat taltutettavissa, ja ne voi nähdä myös kasvattavina ja vahvistavina kokemuksina osana oman identiteetin rakentamista.

”Jos en ois kokenut tota, en tuskin olisi niin itsevarma kuin olen nyt. Olen oppinut elämästä, opiskelusta ja itsestä niin paljon. Tajunnut, mikä pointti tässä koko hommassa on. Aiemmin on harmittanut, että hukkasin fuksivuoden kaikkeen siihen. Mutta niin kävi, ja sitä ei voi muuttaa, ja kaikki tapahtunut on vaikuttanut nykyiseen ajatteluun. Menetin oman ilon ja persoonallisuuden, koska yritin olla jotain muuta. Kun pääsin sairaudesta eroon, olen ollut niin paljon onnellisempi”, neiti X toteaa.

Vaikka neiti Y:n kohdalla kyse on pikemminkin persoonan taipumuksista eikä sairaudesta, joka parantuu jonain päivänä, hän on sinut oireidensa ja itsensä kanssa. ”Se on vain osa minua, minkä kanssa täytyy välillä kamppailla vähän enemmän ja välillä toisaalta unohtaa kokonaan. Tunnen itseni ja osaan ennustaa ja ehkäistä pelkotilojen puhkeamista.”

Kun pyysin Neiti X:ää antamaan neuvon sille vanhalle itselleen, joka oli pahiten syömishäiriön puristuksessa, hän lausui seuraavan ajatuksen. Se sopii mielestäni itse asiassa kaikille, jotka kipuilevat, epäröivät, ahdistuvat tai pelkäävät – korvaa vain anorektisuus omalla mörölläsi.

IMG_3099

”Elä! Lopeta ”sitten, kun” -ajattelu ja elä nyt. Tulet olemaan tyytyväinen itseesi omana itsenäsi, jos vain annat mahdollisuuden sille. Anorektisuus ei ole sinua, vaan se tappaa kaiken sen, mikä tekee sinusta sinut! Se tappaa kaiken eloisuuden ja sen, mikä saa ihmiset pitämään sinusta. ELÄ!”

Neuvo ei vähättele erilaisten psyykkisten sairauksien ja vaikeuksien taakkaa väittämällä, että jokainen voi valita elämänsä ja vapautua vaikeuksistaan. Kuten neiti Y totesi: ”itseä ei kannata syyllistää liikaa, vaan sallia myös huonoja hetkiä tai päiviä, jolloin ei tee mieli tehdä mitään.” Jos elämässä on psyykkisiä vaikeuksia, jotka tekevät arjesta hankalaa, on ammattiavun hakeminen suositeltavaa, sillä kaikkia elämän kumpuja harva jaksaa tai osaa kivuta itse.

Sen sijaan elämisestä ja itsensä hyväksymisestä muistuttaminen näyttäytyy minulle molempien tyttöjen ilonkiljahduksena elämää kohtaan. Se kuvastaa selviytymistä. Vaikeuksista huolimatta – tai juuri siksi – he ovat ihania ja iloisia aurinkoja. He ovat sensitiivisiä myös muiden kipukohtia ja kolhuja kohtaan; kysyvät, kuuntelevat ja ymmärtävät.

Neiti X ja Y eivät kuitenkaan ole poikkeuksia tarinoidensa kanssa. Kuinka monen tarinan sinä jaat? Entä mitä itse kertoisit elämänpolustasi – ja kenelle uskaltaisit sitä avata?

Anni Klutas
Kirjoittaja on kasvatustieteilijän (ja elämäntieteilijän) alku, jonka mielestä aito keskustelu on suurin rakkaudenteko.

Kuvat | Riikka Helminen (1.-4) | Mikko Eloholma (5.)

Advertisements