Ei saastaa pois pestä voi

TAIDE Ilta on tammikuisen loskainen. Sukkani ovat märät, kun puikkelehdin Forumin valojen välskeen ohi Kolmen sepän patsaan kupeeseen. Edessäni on Ylioppilasteatterin pieni mutta pippurinen ovi. Pohdin, kannattaako näytelmää nimeltä Saasta mennä katsomaan aikana, jolloin kaamos on syvimmillään. Astun ovesta sisään.

saasta_nettibanneri

Aiemmat kokemukseni Ylioppilasteatterista ovat mieleenpainuvia. Erityisesti vaikutuksen teki Jäähyväiset fiktiolle (2011), jossa erilaisten itseenikin muistijälkiä jättäneiden populaarikulttuurin sirpaleiden, kuten Marienhoffin tunnarin, keskellä Y-sukupolven edustajat kamppailevat feikin ja toden rajamailla. Mikä edes on totta, ja miksi pelkäämme päästää fiktiosta irti? Nämä kysymykset pyörivät väkevinä mielessäni tuona iltana. Myös Oppimisen ylistys (2013), jossa puitiin elämänkaaren yli jatkuvaa oppimista vapautena ja toisaalta yhteiskunnallisena velvoittavana paineena, oli onnistunut. Tuo teos on edelleenkin Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana vaikuttavan Sirpa Riuttalan esikoisohjaus, ja Saasta on järjestyksessään kolmas hänen töistään kyseisessä roolissa.

Teatteri on täynnä, ja noin 50-henkinen yleisö koostuu pääosin nuorista. Eturivissä on muutamia keski-ikäisiä naisia, ehkä näyttelijöiden vanhempia tai sitten kulturellia teatteriväkeä. Heidän satunnainen eksymisensä kokeellisuudestaan ja riettaasta ilmaisustaan tunnettuun Ylioppilasteatteriin tuntuu epätodennäköiseltä. Lava on aivan yleisön edessä, ja tunnelma on intiimi.

Näytelmä alkaa varpaitaan tuijottelevien huppupäisten henkilöiden laahustaessa lavalle. On arkista Alepa-kassia ja repaleisia, kulahtaneita vaatteita. Taustalla soiva musiikki on painostavaa ja hidasta. Vaikka ihmisiä on monta, kukaan heistä ei noteeraa toisiaan. Kaikilla on tyhjä katse.

Ylioppilasteatterin tyyli on fragmentaarinen: ei ole kronologista tarinaa tai oikeastaan roolejakaan, vaan teatteri koostuu toisistaan irrallisten kohtausten, äänien ja performanssien jatkumosta. Yhdistävänä liimana toimii tälläkin kertaa teema, josta viitteitä antaa jo teatterin kuvaus: ”Esityksemme käsittelee seksiä ja ostokehotuksia tulvivaa ympäristöämme ja etsii rauhaa purkautumalla aggressiivisesti. Se tutkii merkityksettömyyttä elämässä ja taiteessa, ihmisen aikojen läpi virtaavaa halua hukuttautua saastaan ja väsymistä siihen.”

_MG_8580

Laahustus vaihtuu lennosta riehakkaaseen tositeeveeseen, jossa limainen miesjuontaja arvioi puolialastomien kilpailijoiden suorituskykyä heidän ulkonäkönsä mukaan: ”Noi tissit voisit suurentaa, niin sua ois kivempi panna edestäkin! Taidat olla vähän läski. Onks sua ikinä pantu kunnolla suuhun?” Kilpailijat naurahtelevat ujoina. Panoksena ei ole BB-voitto vaan oma keho ja elämä. Tunnelma salissa on alistava ja sadistinen. Eturivin keski-ikäiset ovat kiusaantuneita, ja niin olen minäkin. Lopulta juontajapari panee toisiaan kiihkolla, ihmettelee kristinuskon roolia maailmassa, jossa ihmiset voivat olla Jumalia, ja poistuu lavalta. En ole koskaan nähnyt teatterissa mitään yhtä härskiä tai vastenmielistä.

Tahti kovenee mutta sävy ei muutu miksikään. Seuraavan neljäkymmentäviisiminuuttisen aikana saamme todistaa mm. yläparvelta riehakkaasti nauravia paljaita ihmisperseitä, oman identiteettinsä postipalvelussa tilaavaa onnetonta naista sekä aina vain seksiä, kuluttamista, seksiä, kuluttamista. Tajuntaani pysyvimmän jäljen jätti kohtaus, jossa reilu kymmenpäinen näyttelijäjoukko masturboi elintarvikkeilla pelottavan intensiivisesti aivan liian pitkään. Minusta noin kahden metrin etäisyydellä mies avasi hartaasti Saarioisten roiskeläpän muovikuoren, hieroi lätystä muusia itseään vasten ja lopulta viimeisteli orgasminsa tunkemalla kaiken alushousuihinsa ja huokailemalla sydämensä pohjasta.

Oloni yleisössä on vaikea. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Eräässä kohtauksessa perhe viettää joulua. Kaikki ahmivat suuhunsa kulutustavaroiden kuitteja, ja äiti ärsyyntyy, kun aneemisille lapsille ”ei enää maistu”. Seuraa pakkosyöttöä. Toisaalla nainen ratsastaa itsensä orgasmiin maassa makaavalla ruumiilla. Sitten toisella. Sitten kolmannella ja neljännellä, kunnes ei enää nauti mutta tekee silti. Näytelmän tuo iholle näyttelijöiden herkkä ja ennen kaikkea antautuva työskentely. On helppo uskoa teatterin kotisivuilta löytyvää tekstiä, jonka mukaan Ylioppilasteatteri on ”… intensiivinen yhteisö, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat tulleet sinne vahvasta halusta, syistä ja toisista, ennen kaikkea: sydämensä pohjasta.”

_MG_9061

Saastan kanssa saman oloisessa maastossa liikkui viime vuonna teatteritapaukseksi noussut, sukupolvikokemukseksikin luonnehdittu Q-teatterin Kaspar Hauser (2014). Siinä oli enemmän huumoria ja ironiaa mutta ahdistava lopetus: kolme individualismin uhria juoksi viimeisessä kohtauksessa juoksumatoilla hevosnaamarit päässään. Kaikki jäivät aivan liian paljon vapautta luvanneen kulttuurimme eli viime kädessä itsensä vangeiksi. Saastassa ahdistus katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun eräs näyttelijä alkaa puhutella yleisöä suoraan: ”Mä haluaisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa olisi enemmän naurua, hymyä, halauksia ja laulua, ja vähemmän asioita, joita me käsiteltiin äsken tässä lavalla. Arvoisa yleisö, olkaa hyvä. Pukekaa yllenne teatterin tarjoama lämmin takki ja seuratkaa joukkoa.”

Näyttelijät eivät enää ole rooleissaan. Inhottava tositeeveejuontaja, jota vihasin sydämeni pohjasta, hymyilee nyt viattomasti ja ojentaa minulle takin. Yleisö istutetaan pihalla Kolmen sepän patsaan eteen sinne kannetuille tuoleille. Teatterin jäsenet alkavat parantaa maailmaa: yksi meditoi, toinen keskustelee ohikulkijoiden kanssa sokraattisesti. Yksi ivaa Stockmannille kulkevia asiakkaita leikillisesti, kun toinen kerää ohikulkijoista joukon, jonka kanssa laulaa Porsaita äidin oomme kaikki. Yleisö ja ohikulkijat taputtavat.

Sitten menemme takaisin sisään. Tarjolla on vihreää teetä. Nyt valkoisiin pukeutunut näyttelijäjoukko laulaa meille heleästi kaksi kappaletta. En muista niistä mitään muuta kuin helpotuksen. Ja todella voimakkaan katharsiksen. Teatteri on ohi. Näyttelijät sanovat, että heidän kanssaan voi jäädä puhumaan esityksestä, jos haluaa. Keski-ikäiset naiset eivät jää. Matkalla ulos he puhuvat siitä, miten 70-luvun ylioppilasteatteri oli radikaalia vain poliittisesti, taistolaisessa mielessä.

Nyt on vaikeampaa olla poliittisesti radikaali kuin 70-luvulla. Ideologiat ovat kuolleet, ja suurien puolueiden sijaan jäljellä on poliitikkoja, joita äänestäjät mielihalujensa mukaan kuluttavat. Saasta on teatteri tästä maailmasta. Siinä maailmassa kuluttajat ovat äärimmäisen vapaita, koska he voivat hankkia juuri sen, mitä itse haluavat. Samalla he kuitenkin menettävät ainoan vapauden, jolla on väliä: vapauden olla hankkimatta mitään, vapauden olla olematta omien self-help -orgioidensa sankari.

_MG_9166

Charlie Hedbon jälkeen on kiinnostavaa pohtia sitä, mikä on liberaalin länsimaalaisen aatteen sokea piste. Sellainen, johon kajoaminen aikaansaa, jos nyt ei väkivaltaa niin suurta tuohtumusta ja ahdistusta. Saasta nimittäin osuu tällaiseen pisteeseen. Se ei pilkkaa jumalia tai heidän kuviaan vaan meitä: suvaitsijoita, valitsijoita ja itsensä kehittäjiä. Se osoittaa sen, miten onnettomaksi putkinäköinen ja dogmaattinen nautinnontavoittelu tekee, kuinka tavoitteellista tai nousujohteista se sitten olikin. Katsojan mieleen se jättää kysymyksiä. Mitä sitten etsin elämältä, jos en itseni kehittämistä tai nautintoa? Mitä muuta edes on? Henkisyyttä, ystävyyttä, aitoa yhteisöllisyyttä?

Saasta ei sorru ylilyönteihin vaikka sisältääkin pelkkiä ylilyöntejä. Karnevalistinen tyyli kantaa juuri sille annetun ajan sillä varauksella, että näytelmää saa sulatella rauhassa ja samanlaista ei tule heti (esim. Ylioppilasteatterissa) vastaan. Näytelmä on eräänlainen provokaatioon ja herkkyyteen nojaavan tyylin kliimaksi ja looginen päätepiste, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista nähdä, mihin Ylioppilasteatteri menee seuraavaksi.

Rakenteena jyrkkä kaksijakoisuus tekee tehtävänsä, ja lopun alleviivattu helpotus on ainoa tapa käsitellä ensimmäisen puoliskon häiritsevä ryöpytys. Näin teatteriin saadaan myös toiminnallinen, aktivismia lähestyvä vire. Vaikka maailma olisi kuinka ahdistava, me voimme tehdä siitä paremman. Tai jos emme voi, yhdessä, niin kuka sitten?

Ylioppilasteatteri rähisee ja ottaa riskejä. Ainakin tällä kertaa riskit palkitaan. Ne, joita juonipaljastukset tai muut outoudet eivät häiritse, voivat matkustaa huhtikuussa Vaasaan teatterifestareille, joissa Saastaa vielä esitetään.

Mikko Eloholma

Kuvat | Ylioppilasteatteri

Advertisements