Työstä taidetta

TAIDE Otto Ripatti ja Asko Kauppinen ovat lauttasaarelaistuneita kasvatustietelijöitä ja elämäntaiteilijoita, jotka työskentelevät erilaisissa johto- ja projektitehtävissä yksityisellä ja julkisella sektorilla. Vapaa-ajallaan he viettävät aikaa Timo Kuulan kanssa. Otto ja Asko lupasivat kirjoittaa tämän taideteoksen alumnisitseillä puolen yön jälkeen, ja puhtaaksi kirjoittaminen tapahtui helmikuun alussa Lauttasaaren Mutteri-kahvilassa kahden limonadin ja viiden kahvikupin voimin.

OTTO

Otto

 

Tuijotan näppäimistöä yksin pimeässä ja kuulen ääniä. Päivä ei nouse vielä aikoihin, eikä sivuhistoriani kestä päivänvaloa. Olen nelikymppinen helsinkiläismies, mutta hiusrajani ei vielä karkaa. Neljännen kerroksen työhuoneeni ikkunasta näen, kun oranssi proletuubi kuljettaa ihmisiä keskustaan. Paperiniput pinoutuvat harkoiksi. Virkamies haluaa lukea ne.

Kello on 6.12, ja olen kammennut ruhoni selviytymistilaan. Kahvi maistuu pahalta, ja hyvä niin. Olen vuosien aikana oppinut, että aamukahvi on hyvä niellä ärjyen. Heräsin viideltä. Poistuminen Lauttasaaresta aikaisiin paperitöihin tuntui murhaavalta. Pysäkillä värjötellessäni kirjoitin Askolle sekavan viestin: ”TÄNÄÄN KUUNNELLAAN AMBIENT-MUSIIKKIA, JUODAAN MALLASVISKIÄ JA POLTETAAN SHISHAA TYÖVIIKON KUNNIAKSI”.

Puhun usein muusikkotaustastani työpaikalla entisenä elämänä mutta valehtelen. Sanon, että muusikon työ tasapainottaa kouluttajan arkea mukavasti ja toisinpäin. Valehtelen siitäkin. Ne ovat saman kokonaisuuden kaksi eri puolta. Hyödyntääkseni täyden potentiaalini minun täytyy jäljittää itsessäni jäljittelemätön. Eksplikoida, millaisista osista kokonaisuus muodostuu. Kaikki vaikuttaa ja liittyy kaikkeen. Tästä kemiallisesta reaktiosta on syntynyt vuorollaan muusikko, musiikinopettaja, valmennuskurssiopettaja, kouluttaja, projektityöntekijä, koulutussuunnittelija ja projektipäällikkö. Elämä ei ole lineaarista vaan kumulatiivista.

Muusikkona opin esiintymään, vakuuttamaan ja sietämään epävarmuutta. Opin myös kuuntelemaan. Kasvatustieteilijänä opin jäsentämään oppimaani ja ymmärtämään koko elämänhistoriaani. Tekisi mieli puhua elinikäisestä oppimisesta, mutta Asko kielsi. Elämänhistoriaansa tulisi suhtautua kuin David Gilmourin kitarasooloihin, joissa jokaisella nuotilla ja tauolla on tarkkaan harkittu tarkoitus. Jos tapahtumahetkellä sellaista ei ole, langat täytyy sitoa myöhemmin.

Taustani on tehnyt minusta myös neekerin. Tulin akateemiseen maailmaan ulkoavaruudesta, eikä se ollut tarkoitukseni. Niin vain tapahtui. Olen joutunut puolustamaan paikkaani ja perustelemaan valintojani. Olen puhunut väärällä hetkellä, enkä ole aina ymmärtänyt omaa paikkaani. Sekin on osa kokonaisuutta. Jos et erotu, olet näkymätön. Niin yksinkertaista se on. Laatikon ulkopuolella on vielä paljon tilaa, ja tyyli on vapaa. Nietzschen mukaan tanssivat ihmiset ovat hulluja niiden mielestä, jotka eivät kuule musiikkia. Seppo Hovi soitti suorassa TV-lähetyksessä pianosoolon peniksellään. Jollekin taholle täytyy antaa tehtäväksi herättää keskustelua, provosoida, ylläpitää kulttuuria ja tuoda epäkohtia näkyviksi. En suostu elämään yhteiskunnassa, jossa tämä on vain taiteilijan tehtävä.

Otto2

Kello on 6.50, ja olen onnistunut säilyttämään toimintakykyni, sanan rortylaisessa merkityksessä. Asko sanoi jo vuonna 2008, että työelämä on muutakin kuin irstailua Amsterdamissa. Lähes päivälleen 20 vuotta aikaisemmin Chet Baker kuoli yrittäessään yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa. Tässä jutussa on tasoja. Vielä kaksi tuntia ja luokkahuone täyttyy työttömistä. Kuuttakymmentä käyvä rekkakuski on ryypännyt korttinsa. Toimistosihteeri ei osaa käyttää Wordia. Folkloristiikan maisteri on hukassa, kusessa ja kuopassa. Kaikki hyviä ihmisiä, jotka ansaitsevat parempaa.

Minun tehtäväni on saada heidät uskomaan epätoivon keskellä siihen, että kaikki järjestyy. Tyyli on edelleen vapaa. En voi opettaa mitään, mihin en itse usko, joten kello 8.59 päätän uskoa – heidän vuokseen. Auringon noustessa olen L. Ron Hubbard, Gandhi ja Maa on syntinen laulu -elokuvan matkasaarnaaja sullottuna retoriseen mehulinkoon. Kipinät sinkoilevat ja seuraa freireläinen hurmio. Minulla on ringside-paikka näiden ihmisten lähitulevaisuuteen, eikä minulla ole pienintäkään pelkoa kääriä hihoja, hypätä kehään ja olla tapahtumien polttopisteessä. Tästä on pakko nauttia. Muuten tapan itseni.

Kello 15.30 huokaisen. Olen kuusi tuntia hengittänyt ihmiskohtaloita, ja nyt ne on puhallettava takaisin ulos universumiin. En aio kantaa niitä mukanani viikonloppua. Maanantaina sitten. Omassani on riittävästi, eikä ympärivuorokautinen huolestuminen tee minusta parempaa ihmistä tai kouluttajaa. Asko laittaa viestin. Caps Lock on pohjassa, tosi on kyseessä. Oranssi proletuubi kiitää kohti Lauttasaarta. Seuraa katharsis. Olen taiteilijan taivaassa.

 ASKO

Asko


Tuijotan näppäimistöä yksin pimeässä ja kuulen ääniä. Päivä ei nouse vielä aikoihin, eikä sivuhistoriani kestä päivänvaloa. Olen nelikymppinen espoolaismies, mutta hiusrajani ei vielä karkaa. Minulla on pimeä historia ja kasvatustieteen maisterintutkinto mutta myös kiire toimittaa suunnitelma, jota ei ole olemassa. Se täytyy synnyttää äkkiä, mutta dear Eki: olenko raskaana? Olen hukassa, kusessa, kuopassa. Näen pöydällä Tar baby -kirjan ja lasimaljakon. Kuinka helppoa niiden tekeminen on ollut verrattuna valkokaulustöihini. Olen väärässä.

Valkoisen paperin kammon kanssa Morrison ja Wirkkalakin painivat. Luovuus, intohimo ja hulluus ovat taiteilijan työn peruspiirteitä, mutta entäs me muut? 5:30 aamulla olen epätoivoinen, väsynyt ja valmis ampumaan läppäriä haulikolla naamaan. Saan sekavan WhatsApp-viestin Otolta: ”TÄNÄÄN KUUNNELLAAN AMBIENT-MUSIIKKIA, JUODAAN MALLASVISKIÄ JA POLTETAAN SHISHAA TYÖVIIKON KUNNIAKSI”. On kiire. Laitan puhelimen äänettömälle, käännän volyymin ylös ja seuraan Cannonball Adderleyn saksofonisooloa pilvien läpi kiertoradalle, jatkan Sun Ran kyydissä uusiin universumeihin. Lasken PowerPoint-slalomia Excel-orgioihin; olen Franck Ribery, Wesley Pipes, Yves Klein. Tämä on työtä, taidetta, urheilua, pornoa, juhlaa!

Kun 6:57 aamulla ei luista, on helppoa uskoa, että työssä tylsistyminen ja pahoinvointi vaivaavat. Lennetään arkea pakoon, eletään huomiselle. Minä haluan kuitenkin juhlia tätä päivää, viikkoa ja vuotta: kun maanantai tuntuu perjantailta, perjantai tuntuu vapulta. Työnilosta ja arjen juhlasta puhutaan vinosti hymyillen, koska kaikki on paskaa, mutta haluan hymyillä koneelleni: luonnostelen esityksen juonen paperille siistiksi storyboardiksi. Professori Siltala kirjoittaa työelämän huonontumisen lyhyestä historiasta. Minä taas tartun rattiin, piirrän luonnoksen puhtaaksi, vastaan Otolle, toteutan itseäni. Tässä jutussa on tasoja.

Löydän sisältäni viitekehyksen, jolla strukturoin suunnitelmani vaiheistuksen. Kiitän lehtori Ilse Erikssonia datan murskaamisen opeista. Etsin asioiden välisiä yhteyksiä Charlie Parkerin puhaltaessa korviini fraaseja, joista syntyy yhdistyessään melodioita. Ne syntyvät tyhjästä, ja sieltä ilmestyy myös projektityön ositus kalvolle.

Asko_2

Oikeasti mikään ei synny ikinä tyhjästä. Parker ansaitsi kannuksensa open miceissa, soitti amerikkalaiset standardit etu- ja takaperin, istui big bandeissa pelkääjänpaikalla ja hikoili 5:30 kenkälaatikossaan katsellen oranssia proletuubia. 50 vuotta myöhemmin olen tehnyt 15 vuotta opintoja ja toiset 15 töitä, maksellut oppirahoja: olen Parker. Tästä on pakko nauttia. Muuten tapan itseni.

Kello on 11:15. Jään kotiin. Olen tehnyt niin jo pitkään: viimeistellessäni opintojani työskentelin musiikkikriitikkona, opettajana ja organisaationkehittäjänä, valmensin sadoittain esimiehiä, johtajia ja johtoryhmiä, editoin Elina Lahelman kanssa etnografiakirjaa ja tein tutkimusta. Jatkoin uraani johtamisenkehittäjänä ja osaamisen hallinnan asiantuntijana. Siirryin johdon konsultiksi vetämään muutoshankkeita. Olin Floyd Mayweather: sain turpaan mutta treenasin lisää, halusin liigaan. Nyt kello on 12:43, ja hinkkaan dekkiä maanisesti. Matka on ollut pitkä mutta ei ilmeinen. Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta se täytyy elää eteenpäin, kuten Kierkegaardin elämänkerta edessäni muistuttaa, ja minä uskon siihen. Olen Marshawn Lynch beast modessa: levytän kundit, teen 67 jaardin touchdownin ja puristan itseäni säädyttömästä paikasta!

Kello taluttaa minua maaliviivaa kohti. Oton mukaan työelämän vertailukohdat täytyy etsiä toimiston ulkopuolelta – jalkapallosta, musiikista ja vaikka pornoteollisuudesta. Itsensä kehittäminen on siis treenaamista, työnteko pelaamista ja soittamista. Aikalisät käytetään taktiikan hiomiseen, tauot palautumiseen. Pomoa kuunnellaan kuin Mourinhoa tai Zappaa, ja jokaista voittoa juhlitaan estottomasti: toivottavasti tämä ei koskaan lopu. Kello lähestyy neljää, ja on aika hidastaa. Ensi viikolla on uusi skaba, keikka ja kuvauspäivä. Suljen koneen, täytän lasin, avaan oven. Olen taiteilijan taivaassa.

Asko Kauppinen
Otto Ripatti

– 

Kuvat | Asko & Otto

 

Mainokset