VAKAVAn 50 sävyä

Hakijan kannalta pääsykoeruljanssi kulminoituu heinäkuun puoliväliin: sitä joko pääsee sisään tai ei. Mutta kun pääsykokeet ja valintakoeprosessi asetetaan suurennuslasin alle, ei kukaan voi antaa yksiselitteisiä vastauksia siitä, mitä kokeessa menestyminen todella kertoo hakijasta.

Pari vuotta sitten kohahti. Yleisen ja aikuiskasvatustieteen oma pääsykoe päätettiin myös Helsingin yliopistossa korvata valtakunnallisen kasvatusalan valintayhteistyöverkoston pääsykokeella, kavereiden kesken VAKAVA-kokeella. Huoli nosti päätään niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa. Mittaako pelkkä monivalintakoe niitä taitoja, joita opinnoissa tarvitaan? Tuleeko oppiaineestamme vain väylä luokanopettajaopintoihin?

Voimavarojen kohdentamista vai resurssipulaa?

Siltavuorenpenkereen käytäväkeskusteluissa VAKAVA-kokeeseen siirtymisen syyksi on arvailtu pääasiassa resurssipulaa, niin rahan kuin henkilöstönkin suhteen.

Entinen kasvatustieteen oppiainevastaava Leila Pehkonen kantoi pitkään vastuuta kasvatustieteiden pääsykokeista. Hänen mukaansa syitä muutokseen oli oikeastaan kaksi.

“Valintakokeen kunnollinen pyörittäminen vei paljon resursseja ja siihen oli entistä vaikeampi saada tekijöitä.”

Valintakokeiden tarkistaminen vei usean henkilön täyden työajan suurelta osalta kesää. Ei siis ihme, että tutkijoiden ja opettajien suostuttelu urakkaan kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Myös ministeriöltä saatu raha omaan valintakokeeseen uhkasi loppua. VAKAVA-kokeeseen siirtyminen johti kustannusten tippumiseen kuudesosaan entisistä vapauttaen samalla henkilöstön työpanosta.

Toinen syy oli se, että VAKAVA oli olemassa ja sen oli todettu toimivan ainakin riittävän hyvin. Pehkonen oli sen suhteen skeptinen, mutta muutakaan ei tuntunut olevan tehtävissä.

Niinpä keväällä 2013 järjestettiin viimeinen erillinen pääsykoe yleisen ja aikuiskasvatustieteen oppiaineeseen. Se koostui monivalintaosiosta sekä kirjallisesta osiosta. Koska kasvatustieteen opinnoissa kirjoitustaidot painottuvat, on jälkimmäisen osan puuttuminen VAKAVA-kokeesta ollut huomion keskipisteenä. Yhteistä erilaisille kokeille on se, että niillä pyritään seulomaan korkeakouluihin parhaat, innostuneimmat ja potentiaalisimmat opiskelijat, jotka myös sitoutuvat itse opiskeluun sekä valmistumiseen.

Totta on, että hakijoiden väliset erot monivalinnoissa olivat pieniä ja suuremmat erot tulivat esiin kirjallisessa osiossa. Tästä huolimatta Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Markku Niemivirta varoittaa vetämästä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Emme tiedä, ennustaako kirjallisessa osiossa menestyminen myös menestystä myöhemmissä opinnoissa. Pääsykokeiden läpäiseminen ei tarkoita, että opintonsa suorittaisi hyvin tai edes loppuun saakka. Ongelmallista Niemivirran mukaan on se, ettei aiheesta ole kovinkaan kattavaa tutkimusta eikä siten voida sanoa, miten kokeet todellisuudessa tuottavat haluttuja erotteluja.

Kyse ei siis ole puhtaasti “resurssipulasta”, vaan enemmänkin hyötysuhteesta – miksi käyttää valtava määrä voimavaroja kokeeseen, jonka tuottamasta lisäarvosta ei ole varmuutta? Voitaisiinko resursseja käyttää mieluummin esimerkiksi varsinaiseen opetukseen?

Haasteena opiskelijoiden sitouttaminen

VAKAVA-kokeen ansioihin lukeutuu se, että käytössä olevien suurempien resurssien vuoksi koe on rakennettu huolella. Monivalintaan kohdistuu paljon kritiikkiä, mutta se voi olla myös mainettaan parempi. Menestyäkseen VAKAVAssa hakijalta vaaditaan monipuolisia opiskelutaitoja ja ymmärtävää lukemista ulkoaopettelun sijaan. Kysymyksiin vastaamiseksi tietoa on osattava tulkita ja jalostaa eteenpäin. Toki rastin piirtäminen ruutuun on eri asia kuin esseen tai referaatin kirjoittaminen, mutta tieteellinen kirjoittaminen on joka tapauksessa vasta opintojen aikana kehittyvä taito.

“Meidän tehtävämme on kehittää opintoja niin, että vaativa kirjoittaminen ja erilainen tekstin tuottaminen tulevat mukaan heti alussa”, Niemivirta perustelee.

Mitään dataa VAKAVAn vaikutuksista ei vielä ole. Uudet opiskelijat on kuitenkin otettu oppiaineessa tavallista tarkempaan seurantaan, jotta vaikutuksista saataisiin jonkinlaista kuvaa. Ensimmäisenä vuonna on kuitenkin Pehkosen mukaan valikoitunut hyviä opiskelijoita.

“VAKAVAlla [2014] saatu opiskelijajoukko on hyvä ja aktiivinen ja fiilikset ovat positiiviset. Toki vaihtelua tulee muutenkin eikä se välttämättä johdu VAKAVAsta. Vuosikurssin aktiivisuus voi näkyä myös ainejärjestötoiminnassa.”

Vanhan kokeen ansioihin lukeutuu Pehkosen mukaan se, että pääsykoekirjallisuus koostuu juuri oman alamme tutkimuksesta. VAKAVAssa artikkelien kirjo on laajempi kattaessaan myös esimerkiksi varhaiskasvatuksen. Siitä puuttuu valmis sitoutuminen, joka syntyy tulevien opiskelijoiden tutustuessa nimenomaan yleisen ja aikuiskasvatustieteen tutkimukseen jo ennen sisäänpääsyä. Haasteena Pehkonen pitää sitä, miten saadaan uudet opiskelijat sitoutumaan opintoihin, vaikka ehkä yhä useampi valituista ei ole hakenut ensisijaisesti lukemaan yleistä ja aikuiskasvatustiedettä. Suuri vaihtuvuus henkilökunnassa ei edesauta asiaa.

Pehkosen mielestä sitoutuminen toteutuu parhaiten, kun on innostuneita opettajia, jotka tarjoavat ajattelun välineitä. Opettajien tulisi myös olla paremmin perillä tulevien kasvatustieteilijöiden opintopolusta. Niin opiskelijankin olisi helpompi nähdä opintonsa kokonaisuutena. Myös opiskelijayhteisöön integroituminen ja esimerkiksi tiiviimmät tuutoriryhmät ovat tärkeitä opiskeluun sitoutumisen kannalta.

 

Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan dekaani Patrick Scheininin mielestä sitoutumisen kannalta on tärkeää se, mitä tapahtuu sen jälkeen kun opiskelupaikka on vastaanotettu. Vaikka opiskelija selviää läpi hankalan valintakoeprosessin, miten käy kun hän pääsee sisään? Entä jos opetus ei olekaan niin laadukasta? Tietääkö opiskelija tosiaan, mitä hän haluaa tehdä seuraavat 15 tai 25 vuotta? Millaista sitoutumista opiskelijalta ylipäänsä olisi odotettava?

Mutta toteutuuko uhkakuva oppiaineestamme ainoastaan ponnistuslautana opettajankoulutuslaitokselle?

“Moni viime vuonna aloittaneista on sanonut ajatelleensa kasvatustieteitä reittinä luokanopettajakoulutukseen, mutta ei nyt aiokaan vaihtaa”, Pehkonen kertoo. Moni on siis, ehkä osin VAKAVA-kokeen ansiosta, löytänyt oman alansa muualta kuin ensisijaisesti oli ajatellut.

Tiedekunnan tehtävänä pitää yllä opiskelijoiden mielenkiintoa

Koska yleinen ja aikuiskasvatustiede ei ole ehkä VAKAVAan kuuluvista oppiaineista tunnetuin, sen on pelätty hukkuvan muiden koulutusten joukkoon. Samalla VAKAVA-koe antaa kuitenkin motivoituneelle hakijalle mahdollisuuden hakea samalla kokeella opiskelemaan yleistä ja aikuiskasvatustiedettä muihin Suomen yliopistoihin.

Scheininin näkemyksen mukaan kyse ei ole kuitenkaan ennen kaikkea edeltävän ja nykyisen järjestelmän väliltä valitsemisesta, vaan ennen kaikkea siitä, onko olemassa jotain uutta ja parempaa.

“Mittaamme hirveästi sitä kyvykkyyttä, mutta ihmisläheisillä aloilla tärkeä taito on myös ihmisten kohtaaminen ja se, että työelämässä ei riitä vain asioiden omaksuminen kuten opiskelussa. Mitä me tiedämme ihmisten motivaatiosta ja kyvystä toimia esimerkiksi toisten ihmisten kanssa?” Scheinin kysyy.

VAKAVAsta seuraavat muutokset eivät Pehkosen mukaan ole välttämättä kovin suuria. Suurempana kehityskulkuna hän pitää kasvatustieteiden pirstaloitumista. Ihmiset eivät enää tunnu löytävän itseään kasvatustieteiden kentältä.

Scheininin mukaan valintakokeen lisäksi on tärkeää miettiä näkökulmaa myös opiskelijan kannalta. Minkälainen tiedekunta pitää opiskelijan mielenkiintoa yllä? Maailma ei ole staattinen, joten mekään emme voi olla.

VAKAVA-koe

Kokeen laatii valtakunnallinen kasvatusalan valintayhteistyöverkosto ja se on järjestetty vuodesta 2006. Vuonna 2015 VAKAVAan osallistui yhteensä 35 kasvatusalan koulutusta seitsemästä yliopistosta. Verkoston tavoitteena on mm. keventää ja yksinkertaistaa valintaprosessia sekä kehittää kasvatusalan opiskelijavalintaa entistä hakijaystävällisemmäksi

Lähde: Valtakunnallinen kasvatusalan valintayhteistyöverkosto

Vivi Vaissi
Jussi Järvinen
Jouni Vainio

Kuvat | Henrietta Pihlaja

Advertisements