Diagnoosi: raivotautinen

MUUTOS 2015 Istun bussissa. Jonotan kaupassa. Pitkitän aamuun nousemista peiton alla.

Ja samanaikaisesti luen vihasta, jopa raivosta, pettymyksestä, epäluulosta, epäoikeudenmukaisuudesta ja rehellisestä vitutuksesta. Luen ala-arvoisia kommentteja, huonoja argumentteja ja vielä huonompaa oikeinkirjoitusta (paradoksaalisesti usein juuri niiltä, jotka väittävät tietävänsä jotain oikeasta suomalaisuudesta). Luen kritiikkiä ja asiallista keskustelua, keskustelunavauksia ja vilpittömiä yrityksiä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, mutta myös suoranaista roskaa ja oksennusta, joka täyttää kaikki mahdolliset asiallisen keskustelun välit ja tukahduttaa sen alleen. Aggressio kasvaa kännykän näytöllä ja sisälläni.

Jäin koukkuun jonkinlaiseen ainakin itselleni uuteen sosiaalipornon muotoon: nettikeskusteluihin ja kommenttibokseihin, joissa lentävät huutomerkit, halventamiset ja inhimillisyyden rippeet. Ensin yritin ymmärtää. Ehkä vähän kauhistelinkin. Paheksuin kaikkia ääripäitä, niitä joissa pää oli niin syvällä omassa näkemyksessä, että omat jumiutuneet ajatukset vain kaikuivat takaisin kaikissa keskusteluyrityksissä. Totesin useampaan kertaan, itselleni ja muille, että tämähän on ihan turhaa, itsensä tarpeetonta kiduttamista ja ärsyttämistä. Kommenttiosiot kannatti suosiolla jättää lukematta, lähes riippumatta siitä oliko kyseessä iltapäivälaatujulkaisu vai valtakunnan ykköspäivälehti. Laatu, tai ainakin oikeinkirjoitustaito, saattoi vaihdella hieman alustasta riippuen, mutta lopulta junnaavat, helposti kärjistyvät ja kovin henkilökohtaisiksi äityvät keskustelut eivät tuoneet minkäänlaista lisäarvoa itse uutisen tai ilmiön ymmärtämiseen. Masensi vain. Paitsi olla suomalainen, olla ihminen.

Uskaltaisin kuitenkin ehdottaa, ettei Suomen arvomaailma välttämättä ole muuttunut kylmemmäksi ja epäinhimillisemmäksi. (Oleellinen kysymys tietenkin on, onko edes olemassa mitään ”Suomen arvomaailmaa”, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Jatketaan sitä kommenttiosiossa. Rakkaudella ja rakentavasti, eikö?) Nettiaikakausi on vain tuonut ne mielipiteet – tai pikemminkin tunneperäiset roiskaisut – julkisiksi, sinun ja minun iholleni, vaikkemme välttämättä edes tunne henkilökohtaisesti ketään näistä somevauhkoista. Kun ennen ajankohtaisia tilanteita, poliittisia päätöksiä tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia saattoi käsitellä työpaikan lounaspöydässä, perjantaipullon ääressä tai naapurin aidan yli, oli sijaiskärsijöiden joukko pieni. Nyt jokaisen suomalaisen ahdistus vyöryy muidenkin näytöille, nähtäväksi, kestettäväksi.

En nimittäin usko, että suomalaiset ovat mitenkään hyvin edustettuina nettikeskusteluissa. Pikemminkin siellä möykkää vähemmistö. Suurin osa on hiljaisia sivustakatsojia. Mitä heidän päässään liikkuu, sitä emme voi tietää. Toisaalta en usko, että nekään jotka keskusteluissa toivovat puhtaasti pahaa toisille, ovat vain kommenttiensa kautta luettavissa oleva koko totuus. Jos heidät kohtaisi toisella areenalla ja toisenlaisessa tilanteessa (jossa he olisivat rauhoittuneet, eivätkä kokisi itseään jostain syystä niin kovin uhatuiksi) heillä lienee arvoja ja ajatuksia, joita eivät leimaa ääripään kiihkoilu ja vihainen retoriikka, vaan ihan tavallisen ihmisen vajavaiset mutta inhimilliset ajatukset ja aatteet.

Uskonkin, että raivo on viheliäinen rutto. Aggressio ruokkii aggressiota. En kannata sitä, että yhteiskunnallisista epäkohdista pitäisi olla hiljaa, enkä vastusta somen mukanaan tuomaa informaation jakamisen ja tiedon luomisen vaivattomuutta. Päinvastoin: uskon kansalaisaktiivisuuteen ja siihen, ettei vaieta. Uskon kritiikkiin ja eriäviin näkemyksiin, väittelyihin ja joskus niiden aiheuttamaan pahaan mieleen. Ja vielä parempaa, joskus niiden synnyttämään ymmärryksen laajentumiseen. Mutta viimeaikaisissa nettikeskusteluissa ei ole enää kyse mistään näistä. Siellä ei keskustella enää yhteiskunnallisista asioista, niiden syistä, seurauksista ja sivuvaikutuksista, vaan ihmiset purkavat jotain alkukantaista apinanraivoa, jonka on pakko kummuta jostain muustakin kuin pakolaiskriisistä ja hallituksen leikkauslistasta. Ei sillä, etteivätkö nämä ole ehdottoman tärkeitä ja yksilön arkea aidosti koskettavia asioita. Reaktiot niihin tuntuvat kuitenkin kohtuuttoman suurilta, tuhansilta riehaantuneilta norsuilta lasikaupassa niin että särkyvän lasin ääni vain helisee korvissa. Uskonkin, että ylimenneet reaktiot kasvavat osin someaggressiosta, joka on ulottanut itsensä netin kautta hyvin monen arkiseen elämään. Avaan selaimen, luen uutisen, provosoidun ja olen tajuamattani jo sisällä sellaisessa rajoittamattoman raivon maailmassa, etten jälkikäteen ymmärrä, miksi verenpaine on katossa ja mistä näppäimistölle oksennetut rumat sanat oikein tulivatkaan. Minultako?

Somen aggressiivisuuden vuoksi mietinkin, onko maailmaa kohtaan ajoittain tuntemani ärsytys, pettymys ja pelottavaa kyllä, jopa raivo itse asiassa seurausta siitä, mitä täällä todella tapahtuu. Vai ehkä sittenkin siitä, että syötän itselleni muiden ihmisten aggressiopurkaumia?

Sillä ajatellessani itseäni, arvomaailmaani ja käsitystäni maailmasta, en ole lamaantunut, turhautunut tai toivonsa heittänyt. Näen maailman edelleen valtavana risteävien mahdollisuuksien ja näkemysten kehtona ja sen ihmiset pääsääntöisesti ja lähtökohtaisesti hyvinä. Kasvatustieteilijänä uskon, että inhimillinen – ja siten myös yhteiskunnallinen – kehitys on aina mahdollista. Toki se vaatii aika ajoin paljonkin työtä, mutta hanskat eivät roiku naulassa niin kauan kuin tällä pallolla taapertaa toisistaan välittäviä ihmisiä.

Siispä rakas raivotauti. Hellittäisit jo. Vaan miten?


Anni Klutas
Kirjoittaja on opetellut pois tavaroiden paiskomisesta raivon poistokeinona ja yrittää muistuttaa itseään päivittäin maailman hyvyydestä toivoa symboloivalla tatuoinnillaan.

Kuvat | Pixabay

Advertisements