Opettamista ja opettelua nepalilaisittain

KANSAINVÄLISYYS Vaihtovuosi jäi kohdallani väliin. Matkustaminen kiinnosti, mutta tuntui vaikealta lähteä muualle pitkäksi aikaa nimenomaan opiskelemaan. Kiinnostuin vapaaehtoistöistä, ja päädyinkin lopulta Nepaliin opettamaan englantia Helsingin yliopistollakin vaikuttavan Aiesecin kautta. Tätä kirjoittaessani matkasta oli takana ensimmäinen kuukausi.

Mitä ja miksi?

Päätin lähteä johonkin 2014 syyskuussa. Mielessäni leijui epämääräinen Aasia, jossa en ollut koskaan vieraillut, ja jonne olin niin monesti luvannut lähivuosina suuntaavani. Vapaaehtoistyötä järjestävät monet tahot, mutta rajasin hakuni Aieseciin, koska siskollani oli sen kautta hyviä kokemuksia. Suomen Aiesecilla oli viime vuonna neljä pääasiallista yhteistyömaata: Puola, Filippiinit, Uganda ja Columbia. Harkitsin Filippiinejä, mutta halusin kuitenkin suunnata lähelle luontoa, mieluiten maaseudulle, minkä vuoksi kouluprojektit Filippiinien saasteisissa suurkaupungeissa eivät houkutelleet.

Nepal_riisi

Riisin istutusta

Päädyin hetken mielijohteesta kysymään, olisiko mahdollista lähteä Nepaliin, joka oli mielessäni jonkinlainen Himalajan saartama mystinen vuoristokuningaskunta. Asia järjestyi, ja löysin itseni lentokoneesta 12.3.2015 suuntanani Kathmandu. Suunnitelmana oli viettää muutama päivä pääkaupungissa, jonka jälkeen lähtisin noin kahdeksan tunnin bussimatkan päähän pieneen kylään opettamaan englantia kuudeksi viikoksi.

Elämä hyppii silmille

Eräänä lauantaina kävelen muutaman paikallisen kanssa korkean kukkulan laella olevalle hindutemppelille. Hinduja on nepalilaisista 90 %. Vuoristopolkujen hiljaisuudesta saavun kuplivaan väenpaljouteen. Päivän väri on punainen: se näkyy naisten juhlavaatetuksessa ja kaikkien otsiin painetuissa bindeissä.. Se tirskahtelee uhrattavien puhveleiden, kukkojen ja vuohien kauloista. Myös temppeli on punainen ja punatähdet koristavat viereisen kommunistien puoluetalon seiniä. Perheet nauttivat lomapäivästään ja pitävät piknikkiä temppelin viereisellä nurmikolla. Jossain vaiheessa alkaa hypnoottinen rummutus, ja osa väestä alkaa tanssia. Tunnelma tulee iholle, ehkä sen allekin.

Olen kauempana kotoa kuin koskaan. Sen lisäksi olen kaukana ainakin tietokoneista, terveyspalveluista ja muista länsimaalaisista. Toisaalta jotkut asiat tuntuvat olevan täällä lähempänä kuin Suomessa.

Isäntäperheeni pihassa makaa kaksi puhvelia, viisi vuohta, kanoja ja kukko. Myös muuten luonto on hämmentävän rikasta. Aamuisin voi todistaa apinoiden ryöstöretkeä hedelmäpuihin tai kuningaskalastajan syöksähtelyä oksalta toiselle. Syön päivässä kaksi ateriaa, jotka koostuvat riisistä, linsseistä, perunoista, bambusta, chilistä, pinaatista ja vihanneksista. Kaikki on omasta pihasta. Eräänä iltana mukaan teurastetaan kukko, joskus höysteenä on lähijoesta hakemiamme kaloja tai rapuja. Nuudeleita lukuun ottamatta en usko nauttineeni tähän mennessä mitään, mitä ei ole tuotettu sadan metrin säteellä.

Nepal_huone

Vierailijoita huoneessani

Ihmiset vaeltavat kylässä pihasta toiseen, ja vaihtavat maataloustyönsä lomassa kuulumisia. Lapset tuntuvat olevan osittain yhteisiä, sillä he saattavat tulla vastaan milloin minkäkin talon ovista ja ikkunoista. Useimmiten, kun olen kävelemässä johonkin, minut istutetaan alas, ja saan eteeni kupin teetä. Saan vastata hämmentävän usein kysymyksiin siitä, mitä perheenjäseneni tekevät työkseen ja miksi en ole jo naimisissa. Kaikki tuntevat kaikki, ja ilman yhteisöään (tai kastiaan) ihmistä ei täällä käytännössä ole olemassa.

Yhteisön nurjana puolena on se, että oma aika, tahto ja suunnitelmat hautautuvat useimmiten isäntäperheeni vastaavien alle. Kaikki järjestetään puolestani, mikä on vapauttavaa, mutta välillä turhauttavaa. Joskus tuntuu, että kioskilta ostamani limupullokin raportoidaan isäntäperheelle. ”Ette varmaan ruoki sitä tarpeeksi…”

Kova lempeä koulu

Ruumiillisen rankaisun kieltämiseksi kampanjoidaan Nepalissa laajasti tälläkin hetkellä, mutta koulussani käytäntö on edelleen voimissaan. Eräänä päivänä opettajatutorini kuulustelee lapsilta läksyjä, minkä lopuksi hän pyytää tekemättä jättäneitä avaamaan kämmenensä ylöspäin. Hän pyytää minua rankaisemaan oppilaita läpsimällä heitä käsille. Kieltäydyn. Hän naurahtaa, ja tekee sen puolestani. Oppilaitakin hymyilyttää, myös heitä joita rankaistiin. Myöhemmällä tunnilla huomaan, että minun on vaikea saada lapsiin kuria. Mieleni tekisi laittaa mölyävät yksilöt seisomaan, nurkkaan häpeämään tai jotain. Äkkiä havahdun ja alan pohtia, eikö seisottaminenkin ole ruumiillista rankaisua? Hämilläni jätän sen tekemättä.

Lapset menevät Nepalissa kouluun 6-7 vuotiaina, mitä seuraa kahdeksan luokkaa peruskoulun alempaa astetta. Opetan englantia luokille 3-8. Kielitaito on heikohkoa ja pedagogisena työkalunani on pelkkä liitutaulu, joten improvisoinnille on varaa. On yllättävää, miten paljon eleillä ja kuvilla voi saada aikaan. Yhteinen kieli löytyy aina jostakin. Opiskelen myös nepalia, jossa sanavarastoni karttuu päivittäin.

Nepal_koulu

Koulun seinää koristavat kansalliset symbolit: lippu, Buddha ja Mount Everest

Paikallinen pedagogiikka on melko kehittymätöntä ja koostuu lähinnä taululta kopioinnista ja ulkoa opettelusta. Tulokset ovat tämän mukaisia: esimerkiksi englannin kielitaito on melko heikko vielä 13–14 -vuotiaillakin. Toisaalta henki koulussa on yllättävän hyvä. Välillä tuntuu, että koulu palvelee enemmänkin kyläyhteisön integraation instituutiona kuin tiedollisia valmiuksia ”maailman kohtaamiseen” antavana kasvattajana. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että laiska on painava haukkumasana. Kukaan ei halua olla muiden silmissä laiska, yhteisönsä ja perheensä riippakivi. Tämän on itsessään hyvä syy opiskella ja noudattaa normeja, tapahtui sitten todellista oppimista tai ei.

Kohti kehitystä

Matkasta on takana viikko, ja sairastan lähes jokaisen reissaajan riesaksi lankeavaa vatsatautia. 30-vuotias Ram on näyttänyt minulle paikkoja, ja kutsuu minut nyt illaksi perheensä luo katselemaan tv:tä. Ram on ollut venekuskina Malesiassa neljä vuotta, josta tv-rahatkin taitavat olla peräisin. Seuraavaksi suuntana on Japani tai Eurooppa: kylässä ei ole töitä. Itse olen matkustanut tänne kehityksen kehdosta unelmanani jonkinlainen ihmisen alkukoti, ja katselen B-luokan Hollywood-elokuvaa hieman vaivaantuneena. Tätäkö varten tänne tulin? Miksi Nepalissa unelmoidaan Euroopasta ja Euroopassa Nepalista?

Nepalilla on hyvin alhainen bruttokansantuote ja 75% sen väestöstä työskentelee maatalouden parissa. Kylässäni vastaava prosenttiluku on lähellä sataa. Koulun rehtorikin kiipeää työpäivän jälkeen puuhun pilkkomaan oksia puhveleilleen. Ulkomailta perheille lähetetyt varat muodostavat summan, joka on viidennes BKT:stä. Ulkomailla työskentely onkin monelle nuorelle realistisin tapa saavuttaa parempi toimeentulo. Moni kyläni nuorista miehistä aikoo hakea töihin Intian armeijaan. Niin lukutaidon, bruttokansantuotteen kuin elinajanodotteenkin suhteen Nepal on epäilemättä kehitysmaa.

Mentaliteetiltaan nepalilaiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja jollain naivilla mutta lämpimällä tavalla hyvinkin isänmaallisia. Tämä näkyy mm. I love Nepal –asusteista, joita käyttävät ihmiset vauvasta vaariin vailla minkäänlaista ironiaa tai juntiksi leimaantumisen pelkoa (toiseksi suosituin vaatemerkki on muuten Angry Birds, ei voi kuin hämmentyä Rovion invaasiosta). Ironian lisäksi myös kyynisyys loistaa poissaolollaan: täällä ei puhuta ilmastonmuutoksesta.

Nepal_tyypit

Kun takana on sisällissota ja ihmiset ovat köyhiä, ovat talkoohenkinen yhteisöllisyys ja lempeä usko tulevaisuuteen kenties parhaita arjen selviytymiskeinoja. On vaikeaa välttyä analogialta sodan jälkeiseen Suomeen, jota ainakin myytin mukaan rakennettiin samassa hengessä.

Voiko Nepalinkin siis asettaa janalle, jonka tulevaisuudessa siintää teollistuminen, tehokkaat markkinat sekä perinteisen elämäntavan ja siten yhteisöllisyydenkin murentuminen? Ehkä. Toivon, että nepalilaisten elintaso kasvaa ja koulutus kehittyy. Samalla toivon, että maa säilyttää ainakin osan siitä ”takapajuisesta” autenttisuudestaan, luonnonläheisyydestään ja ystävällisyydestään, jonka itse koin täällä niin virkistäväksi.

Epilogi: Suomessa

Avaan facebookin, jossa kummittelee taas yksi kaveripyyntö Nepalista. Se on ihmiseltä, johon kylässä ollessani hädin tuskin tutustuin. Hyväksyttyäni sen päädyn käymään viime aikoina tutuksi tullutta keskustelua.

Hello, How are you, How isyour family, when you come nepal…

Huomaan turhautuvani.

On olemassa kuilu länsimaiden ja kehitysmaiden välillä. Aiemmin toin esiin joitain numeerisia mittareita, mutta tässä ideologinen: individualistinen vapaaehtoistyöturismi ja yhteisöllisempi elämäntapa ovat eri maailmoista. Olin shoppailemassa kokemuksia, mutta paikallisille olin tärkeä osa perhettä.

Siinäpä opittavaa.


Mikko Eloholma

Kuvat |
Mikko Eloholma

Advertisements