Aikuiskasvatustieteilijällä on dynaaminen ihmiskäsitys

tuomo aaltoYleisen ja aikuiskasvatustieteen amanuenssin Tuomo Aallon ovella on lisäkseni myös joku toinen, ja puhe tuntuu liittyvän johonkin hallinnolliseen epäselvyyteen. Sellaista epäselvyyttä on Iso pyörä -hankkeen ja YT-neuvotteluiden keskellä todella ilmassa. Onneksi Elon toimittaja sai silti audienssin Tuomon toimistoon. Tunniksi venähtäneen keskustelun aikana puhuttiin yliopistomurroksen lisäksi ainakin aikuiskasvatustieteilijän ihmiskuvasta, tutkintomme harjoitteluista ja siitä, viekö tekoäly meiltä työt.

Voisitko aluksi kertoa, mitä teet tällä hetkellä tiedekunnassa?

Olen tehnyt töitä amanuenssina nyt 20 vuotta – koko työurani yliopistolla on kestänyt melkein 30 vuotta. Amanuenssin virka on osana nykyistä muutosta häviämässä. Perinteisesti amanuenssi on tehnyt oman yhteisön kehittämis- ja hallintotöitä. 1990-luvulla olin aikuiskasvatustieteen amanuenssi, ja tämän jälkeen olen toiminut yleisen ja aikuiskasvatustieteen amanuenssina. Työharjoitteluasioita olen hoitanut alusta asti.

Sain eilen tietää, että töitä on jatkossakin! Toukokuun alusta en ole enää käyttäytymistieteellisen tiedekunnan palveluksessa, koska kaikki hallinto siirtyy Upoon (Uuteen Palveluorganisaatioon). Tavallaan tämä tarkoittaa sitä, että hallinto ei ole enää aiemmassa määrin osa akateemista yhteisöä, vaan meistä tulee sen palvelijoita. Tulevaisuus on hyvin avoin.

Mikä kasvatustieteessä on läheisintä?

Omat arvot ja tapa toimia tulevat aikuiskoulutuksen puolelta. Olen ollut kiinnostunut työssä oppimisesta ja aikuisten oppimisesta koulun kontekstin oppimisen sijaan. Kognitiivisen ja konstruktivistisen oppimiskäsityksen myötä aiemmin aikuiskasvatuksen piirissä olleet ideat ovat tosin siirtyneet alemmas ihmisen elämänkaarella. Nykyään ajatellaan, että jo eskarilaisilla on itsemääräämisoikeus ja lupa esittää omia ajatuksia sekä olla kriittisiä! Kasvattamisen sijaan haluaisin puhua ohjaamisesta. Tähän liittyy fasilitointi, joka oli 80-luvulla aikuiskasvatuksen avainkäsitteitä. Nykyään puhutaan samaan sävyyn paljon esimerkiksi mentoroinnista.

Onko muita käsitteellisiä tai laajempia muutoksia,joita olet aistinut aikuiskasvatuksen kentällä 80-luvulta nykypäivään?

Mentorointi ja Coaching ovat tulleet aikuiskasvatustieteeseen 2000-luvulla muista konteksteista. Toisaalta käsitteet saattavat muuttua, vaikka asiat eivät muuttuisikaan. 80-luvulla ei puhuttu alumneista, vaan entisistä opiskelijoista, mutta silti heidän kanssaan saatettiin tehdä samoja asioita kuin nykyään. He ovat olleet aina merkittävä osa harjoittelupaikkaverkostoamme.

Tuleeko aikuiskasvatustieteeseen paljon virtauksia tiedeyhteisön ulkopuolelta ja jos tulee, niin mistä?

Virtauksia tulee etenkin bisnespuolelta. Aiemmin esimerkiksi puhuttiin enemmän OD:stä (Organization Development), mutta nyt käsitteiksi ovat sieltä käsin nousseet HR ja HRD. HR:lle ei oikein ole olemassa hyvää suomenkielistä käännöstä. Olen ajatellut, että HR ei sinänsä vielä liity kasvatustieteeseen, mutta jos se on henkilöstön kehittämistä ja kouluttamista, niin hienoa! Esimerkiksi kehittävä työntutkimus on tavallaan tehnyt HR-työtä aina, mutta heidän julkaisustaan et löydä HR-termiä. Pidän itse enemmän termistä HRD, jossa ”D” lisää yhdistelmään myös kehittämisen!

Mennään sitten työelämään. Koordinoit kasvatustieteilijöiden tutkinnon pakollisia harjoitteluita. Mihin me päädymme harjoitteluiden perspektiivistä ja onko tässä tapahtunut muutosta aiempaan?

Julkishallintopainotteisuus on siirtynyt jossain määrin yrityspuolelle. Esimerkiksi Opetushallitus ei ehkä ole niin merkittävä harjoittelupaikkana kuin se oli kymmenen vuotta sitten. Opiskelijoihin liittyen iso muutos on ollut se, että he ovat yhä aktiivisempia harjoittelupaikkansa hankkimisessa. Myös työssäkäynnin yleinen suunnitelmallisuus on lisääntynyt ja työkysymykset ohjaavat nykyään paljon enemmän opiskelunaikaisia valintoja. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Koitan sanoa, että ei kannattaisi liian aikaisin sitoutua johonkin käsitykseen, sillä se voi aiheuttaa sen, että torjuu mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Itselleni on ollut vieras ajatus se, että pitäisi valita joko yksityinen, julkinen tai järjestösektori. On paljon esimerkkejä, joissa on tehty töitä näillä kaikilla uran varrella!

keilaniemee  (3).JPG

Liittyen työmarkkinoilla pärjäämiseen, mitkä ovat niitä kasvatustieteilijän asiantuntijuuden kulmakiviä? Mistä identiteettimme koostuu?

Tätä kysytään aina Kasvatustieteilijän toimintakentät -kurssilla ja samaa asiaa on tarkoitus pohtia myös harjoittelun aikana. Kysymys on yhtä vaikea ensimmäisen vuoden opiskelijalle ja professorille. Ei ole muuta vastausta kuin se oma orientaatio ja näkemys.

Toistuuko näissä Kasvatustieteen toimintakentät ­-kurssin vastauksissa kuitenkin joku teema?

Kyllä se liittyy ihmiskuvaan. Se on sellainen syvä näkemys ihmisen koulutettavuudesta ja oppimisesta. Oppimisen ja kehittymisen moninaisuutta ei missään muussa oppiaineessa käsitellä niin vahvasti. Emme voi esimerkiksi tutkia oppimista vain ihmisen pään sisällä, mutta toisaalta emme voi myöskään ymmärtää sitä puhtaan sosiologisesti. Kasvatustieteilijöillä on dynaaminen ihmiskäsitys.

Tämä paljastuu hyvin, kun kysytään vaikkapa harjoittelun jälkeen, miten kasvatustieteilijät kokivat erottuvansa muista työntekijöistä heterogeenisessä organisaatiossa. Silloin nousee esiin oma tapa toimia yhteisössä sekä suhtautua uuden tiedon omaksumiseen ja luomiseen.

Itsekin harjoittelussa olleena tunnistan nämä asiat ja vastaisin varmaan jotain samanlaista. Olisiko silti vielä jotain konkreettista, missä tämä näkyy?

Yksi esimerkki voisi olla tietotekniikan käytettävyyteen liittyvät työt. Kasvatustieteilijä osaa niissä asettua ihmisten asemaan paremmin kuin insinööri, jolla voi olla erilainen käsitys oppimisesta ja kehittymisestä. Joskus voi todeta jostain teknologian kehittämishankkeesta: ”Muuten hyvä, mutta tätä ei ole suunniteltu ihmistä varten”.

Nyt puhutaan paljon tekoälystä ja automatisaatiosta. Itse koen, että kasvatustieteilijöiden ei tarvitse pelätä töiden loppumista, koska kaikkeen ihmisen ja koneiden yhteistyöhön liittyy aina kommunikointia. Kognitiotieteilijä Michael Laakasuo on tutkinut robottien moraalia ja ainakin oman tulkintani mukaan hänen tutkimuksistaan voi päätyä ajatukseen, että robotit ovat loppujen lopuksi hyvin kaukana ihmisistä. Jos lähtee siitä, että ihmisen osaaminen ja ihmisyys on ohjelmoitavissa, se ei enää ole kasvatustieteellinen ihmiskäsitys. Me emme näe ihmistä ongelmattomana ja helposti mallinnettavana, vaan moninaisena ja impulsiivisenakin toimijana.

Voisiko tällainen insinööri-kasvatustieteilijä rajapinta olla tulevaisuudessa kasvava ala?

Kyllä voisi, pitäisi vaan olla täällä tekijöitä ja yhteisiä hankkeita. Ne kasvatustieteilijät, jotka ovat monialaisissa hankkeissa olleet mukana, on saatettu tuotantotalouden laitokselle rekrytoidakin. Muutama kasvatustieteilijä on väitellytkin siellä. Myös kauppatieteiden puolella on ollut samanlaista yhteistyötä, mutta ei siinä määrin. Sosiologiasta ja yhteiskuntatieteistä nyt puhumattakaan. Myös taiteiden kentältä löytyy kasvatustieteilijöitä, esimerkiksi vuoden 2016 professoriksi valittu tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila on meidän alumnimme, joskin toki väitellyt Teatterikorkeakoulussa.

Onko sitten niin, että kasvatustieteilijät tarvitsevat oman identiteettinsä löytämiseksi jonkin sisällöllisen kiinnostuksen kohteen (kuten tanssin) tutkintomme rinnalle?

Kyllä, mutta toisaalta oma vahvuusalue voi löytyä tanssipedagogiikkaa lähempääkin, esimerkiksi sosiologiasta, kuten kasvatussosiologista tutkimusta tekevällä Reetta Mietolalla. Itse olen tehnyt töitä yliopistohallinnossa, jossa oma substanssi on ollut ”pelkkä” aikuiskasvatustiede, ja näinkin on pärjännyt hyvin! Bisnesmaailmassa aina sanotaan, että viiden vuoden välein pitäisi vaihtaa työpaikkaa, mutta toisaalta omassa työssä konteksti voi vaihtua paljon enemmän kuin vaihtamalla organisaatiota ja tekemällä uudessa paikassa samaa työtä.

kaunis_Riina.JPG

Lopuksi vielä: CRADLE-tutkimusyksikön professuureista on ollut juttua. Kaksi professuuria loppuu syksyllä ja on ollut epäselvää, aiotaanko niitä uusia. AKK:kin otti kantaa professuurien jatkumisen puolesta. Mitä itse ajattelet?

Totta kai olen sitä mieltä, että professuureja pitäisi jatkaa. Vaikea on olla eri mieltä. Tunnen kummatkin professorit eli Yrjö Engeströmin ja Reijo Miettisen henkilökohtaisesti – Yrjön olen tuntenut jo omista opiskeluajoistani lähtien.  On harmi, jos tässä asiassa ei päädytä ratkaisuun, jossa turvattaisiin toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen lähestymistavan ja sen mukaisen painoalueen jatkuminen ja kehittäminen tiedekunnassamme. Toisaalta en väitä, etteikö voitaisi avoimella haulla järkevästi valita professoreita niinkin, että syntyisi jotain aivan uuttakin.

Kasvatustieteissä on professuurien jatkumisen suhteen uhkia myös laajemmin. Hannu Simolan professuuri vapautui jo aiemmin, mutta sitä ei ole laitettu hakuun. Hannele Niemen kasvatustieteen professuuri on vapautumassa. Tilanne on hyvin huolestuttava ja on vaikea sanoa, kuinka tässä lopulta käy.

Mikko Eloholma

kuvat Mina-Maria Poppeli, Henrietta Pihlaja

 

 

Advertisements