Kenen joukoissa seisot – Päätoimittajalta

MUUTOS 2015. Helsinki saattaa olla uusi Berliini, mediassa hehkutettiin vielä jokin aika sitten. Ehkä me olemme käsittäneet sen väärin. Kuluneen vuoden aikana koko maassa on rakennettu muureja ahkerasti milloin minnekin. Kahtiajako leimaa uutisotsikoita ja työpaikan kahvipöytäkeskusteluja. Oletko puolesta vai vastaan? Kenen joukoissa seisot?

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ympärillämme on väsyttävä. Keskustelu pyörii kehää ja kuulemme samat argumentit yhä uudelleen huolimatta siitä, kuinka monta kertaa ne kumotaan. Anni Klutas pohtii kirjoituksessaan, onko maailmaa kohtaan tuntemamme ärsytys ja pettymys lähtöisin asioiden todellisesta tilasta vai itse asiassa kaikesta siitä someraivosta, joka meitä ympäröi?

Ääripäitä on maalailtu sinnekin, missä toiset eivät näe niitä olevan. Uutisointi pakolaisista muotoutuu pikkuhiljaa vuoropuheluksi ja kannanotoiksi puolesta tai vastaan, kirjoittaa Heini Vainikka. Jokainen voi valita oman totuutensa shokeeraavien otsikoiden perusteella.

Tapaus koulutusleikkaukset tuskin vaatii perusteluja palstatilan saamiselle yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijoiden julkaisussa. Leikkausten pukeminen uudistuksen vaatteisiin ei ole ongelmatonta. Se käy ilmi myös Mikko Eloholman selvityksessä siitä, mihin saksilla ollaan sohimassa.

Kun koulutusjärjestelmämme on uhrattu kilpailukyvylle, on opiskelijallekin luotu uusi rooli, jota pohdin omassa kirjoituksessani. Meille on annettu muotti, johon itsensä sovittaminen tuntuu yllättävän tutulta. Muistatko sen puisen laatikon, jonka kannessa oli erimuotoisia reikiä? Vähän kuin yrittäisi tunkea pienillä taaperoikäisen nakkisormillaan pyöreää palikkaa kolmikulmaiseen reikään.


Vivi Vaissi
päätoimittaja

Kuva | Maiju-Leena Tommila

Mainokset

Pakolaiskeskustelu puhuttaa – tai sitten ei

MUUTOS 2015 “Turvapaikanhakijat ja lahtelaiset viihtyivät ystävyysottelussa, uutisoi Ilta-Sanomat 30. syyskuuta. Docventures tekee turvapaikanhakijoista startup-yrittäjiä”, kuuluttaa Nyt-liite 9. syyskuuta. Samaa kertoo Ylen YLEX:n uutiset lisäten otsikkoonsa vielä – Docventures-kaksikon sanoin – “Maahanmuutto on aivotuontia. Useammin media tuntuu kuitenkin nostavan keskustelunaiheeksi Menkää kotiin jos ruoka ei kelpaa-kyltin kanssa pyörivän taksinkuljettajan kaltaisia puheenvuoroja (katso vaikka Nyt-liitteestä 5. lokakuuta). Jossain, kuten Etelä-Saimaassa 6. lokakuuta, näkee miniesseemäisiä kuvauksia Suomesta Syyriaa vastaavassa tilanteessa, pommitusten ja kuoleman keskellä. Missä ovat loput myönteiset, toiveikkaat ja innostavat uutiset?

Helsingin sanomat uutisoi 1. syyskuuta otsikolla “Villasukat tai aikaa – esimerkiksi näin voit auttaa”. Samainen tiedotusväline on julkaissut loppukesän ja syksyn mittaan juttuja aiheen kahdelta puolelta, vaikka se valoisampi puoli tuntuukin jääneen huomattavan kapeaksi. Mistäkö tämän voi päätellä? Muun muuassa siitä, että tuollainen valopilkku ylipäätään pomppaa keskustelunaiheeksi ja yllyttää mediakuluttajan päivittelemään arkista uutisointia aiheen synkistä puolista – puhumattakaan sen nettikommentoinnista. Vai nousevatko valonsäteet varjojen keskeltä uutisoinninaiheiksi sittenkin aivan yhtä usein kuin itse varjot? Mekö vain tartumme positiivisuuteen hanakammin, tiristämme aiheesta kuin aiheesta jok’ikisen pisaran ja ruodimme skandaalin viimeistäkin yksityiskohtaa kyllästymiseen saakka toistellen sensaatiohakuisesti itsellemme ja puolitutuille somessa katso katso, eikö olekin kuvottavaa? Ei, hetkinen, tämähän oli sitä groteskilla mässäilyä. Kuvia kuolleista lapsista ja loputtomista rautatiekiskoista. Kiihkeää shokkiuutisointia hyvällä tai pahalla.

Tipahditko? Hyvä. Shokkiuutisointi sekoittaa keskustelua tarjoamalla huomiota herättäviä sensaatiouutisia puheenvuoroina. Hyvät ja huonot uutiset pyöritellään ääripäästä riippumatta ensin median ja sitten mediakuluttajan (vaiko ehkä kuitenkin toisin päin?) käsittelyssä mahdollisimman suuriksi. Lopulta mediakuluttajan on mahdotonta enää erottaa uutisen sisällön merkitystä; lopulta uutisointi jakautuu kahtia, niin että jokainen uutinen on enää pelkkä kannanotto. Kannanotto keskusteluun – puolesta tai vastaan. Sillä, mitä alkuperäinen uutinen käsitteli, ei oikeastaan ole merkitystä. Otsikot edustavat kahta puolta, mustaa ja valkoista. Mediakuluttaja valitsee, kummalle puolelle kuuluu. Banderolleja heilutellaan ja mielenilmauksia järjestetään puolin ja toisin – ja media yrittää raportoinnissaan pysyä perässä.

Joko pakolaiskeskustelu kyllästyttää? Media tulvii sitä. Julkiset kulkuneuvot, kahvilat ja kaverin tuparit, missään ei voi välttyä aiheelta. Osa keskustelijoista on Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen avustustoiminnan johtajan Kalle Löövin mukaan päättänyt leikkiä strutsia ja työntänyt päänsä hiekkaan. Tämä porukka ei hänen mukaansa kuitenkaan ole se, joka tarjoaa medialle aihetta uutismässäilyyn. Sitä tarjoavat ääripäät. Löövi kommentoi joitain viikkoja sitten Yle Suomelle, että aktiivisten vapaaehtoisten määrän hurja kasvu voitaisiin tulkita jopa eräänlaiseksi kansanäänestykseksi. Tämän vastakohtana voi sitten nähdä sen kolmannen porukan, jonka naamat – tai naamiot – komeilevat valtakunnallisen ja toisinaan kansainvälisenkin mediakuluttajan ruudulla. Kumpi näistä on mediaseksikkäämpää, villasukat vai lakanat?

Palataanpa vielä lopuksi tämän kirjoituksen ensimmäiseen lauseeseen. “Turvapaikanhakijat ja lahtelaiset viihtyivät ystävyysottelussa.” Yllättikö se? Jos otsikko aiheuttaa kulmien kohottelua, mietitäänpä hetki miksi näin on. Oho, saatoit ajatella. Enpä muista lahtelaisista uutisoitaneen noin positiivisesti viime aikoina. Tai: Enpä muista turvapaikanhakijoista uutisoitaneen noin positiivisesti viime aikoina. Tai: Enpä muista suomalaisten ja turvapaikanhakijoiden yhteishankkeista uutisoitaneen ollenkaan viimeaikoina. Otsikon voima perustuu mediakuluttajan taustaoletusten rikkomiseen. Taustaoletuksena otsikon kuvaamat kohtaamiset eivät jätä tilaa viihtymiselle, joten kuluttajan odotetaan yllättyvän. Taustaoletuksineen otsikko ottaa osaa aiempaan keskusteluun. Aiempi mediakeskustelu tulee helposti otettua itsestäänselvyytenä, annettuna faktana. Fakta tarkoittaa tosiasiaa, ja tosiasioiden välittäjänä mediaa pidetään kuninkaana.


Heini Vainikka
Kirjoittaja välttelee osallistumista ajankohtaiseen keskusteluun, mutta kirjoitti jutun pakon edessä.

Kuvat | Heini Vainikka

Kilpasilla leikkausten keskellä

MUUTOS 2015 Hallitus petti lupauksensa ja päätti leikata koulutuksesta. Korkeakouluille leikkaukset tarkoittavat suuria muutoksia, mutta minkälaisia? Hallituksen kärkihankkeet ja niihin sisältyvät toimenpiteet kertovat sekä muutosten konkretiasta että siitä suunnasta, johon laajemmin ollaan menossa. Yhä yritysmäisempien yliopistojen tulevaisuus näyttää ainakin digitaaliselta, tehostetulta ja yksityisesti rahoitetulta.

Viime aikoina on käyty aktiivista keskustelua Suomen kehnosta taloustilanteesta ja keinoista sen ratkaisemiseksi. Väite huonosta nykytilasta on hyväksytty melko laajalti, mutta keinot tilanteen ratkaisemiseksi ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä. Osa on puhunut velanoton ja elvyttämisen puolesta, kun taas toiset puoltavat leikkauksia velkaantumisen taittamiseksi. Nykyinen hallitus kulkee jälkimmäistä polkua. Syyskuussa se julkisti ohjelmansa, johon sisältyivät laajat julkiset leikkaukset. Leikkaukset kohdistuvat myös korkeakouluihin. Helsingin yliopistolta leikataan korkeakouluista eniten, noin 100 miljoonaa vuoteen 2020 mennessä. Syyskuussa Helsingin yliopisto ilmoitti säästötavoitteistaan ja yt-neuvotteluista, jotka koskevat enintään 1200 henkeä yliopiston 8000 työntekijästä.

Syyskuun lopussa päivitetyistä hallituksen kärkihankkeista viisi koskee osaamista ja koulutusta, joista kaksi sivuaa suoraan yliopistoja. Nämä ovat Nopeutetaan siirtymistä työelämään ja Vahvistetaan korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Yliopistojen yksityistymiskehitys on kansainvälinen trendi, ja hankkeet ovat sille suoraa jatkoa (ks. Koivula, Rinne & Niukko 2009). Kärkihankkeiden vaikutuksia ja realistisuutta on hyvä pohtia yliopistoleikkausten valossa.

Enemmän kandeja työelämään!

Ensimmäisessä hallituksen yliopistoja koskevassa kärkihankkeessa tavoitellaan nopeampaa siirtymistä työelämään. Keinoja tämän saavuttamiseksi esitetään viisi:

1) Nopeampi siirtyminen toiselta asteelta korkeakouluihin

2) Digitalisaatio, verkko-opetus ja joustavat suoritustavat (esim. tenttiakvaario)

3) Muualla hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen osaksi opintoja

4) Ympärivuotisen opiskelun mahdollistaminen

5) Julkisen sektorin osaamisvaatimusten päivittäminen

Keinoissa on periaatteessa järkeä. Ympärivuotisen opiskelun mahdollistaminen yhdessä verkko-opetuksen ja joustavien suoritustapojen kanssa voisi nopeuttaa valmistumista ja tehdä opetuksesta monipuolisempaa. Kukapa opiskelijoista ei olisi tuskaillut harvakseltaan järjestetyistä kurssien ja satunnaisten tenttipäivien kanssa. Kohdat 1) ja 5) eivät liity suoraan korkeakouluopetukseen. Niillä haetaan nopeampaa siirtymistä yliopistoon (kevyemmät pääsykokeet) ja sieltä pois (kevyemmät osaamisvaatimukset julkisen sektorin töihin).

Toimenpiteet kuulostavat hyviltä, mutta niiden toteuttaminen ”tehostuksina” leikkausten keskellä tuntuu absurdilta. Hallitus on aktiivisesti hyödyntänyt uudistamis- ja tehostamisretoriikkaa leikkauksista puhumisen sijaan. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen totesi 22.9 vastauksessaan koulutusleikkauksia koskevaan välikysymykseen, että ” [s]uomalaisen koulutusjärjestelmän uhkana eivät ole nyt tehtävät välttämättömät talouden sopeuttamispäätökset, vaan se, jos meiltä puuttuisi rohkeus uudistaa.”

On epäselvää, millä resursseilla uudistukset tulisi toteuttaa. Nyt olisi siis tarkoitus digitalisoida opetusta merkittävästi ja kasata kokonainen uusi kolmas lukukausi. Väkisin vaikuttaa siltä, että tulisi tehdä enemmän vähemmällä. Helsingin yliopistossa alkaneet yt-neuvottelut puhuvat omaa kieltään uudistusten vaikutuksista. Korkea sijoittuminen kansainvälisissä vertailuissa perustuu hyvään tutkimukseen ja opetukseen, joita halutaan varjella viimeiseen asti. Tämä tarkoittaa leikkaamista hallinnosta ja tukitoimista. Nämä muodostavat kuitenkin opetuksen ja tutkimuksen perustan varsinkin markkinoituvassa yliopistossa, jossa arviointi ja hallinto vie aina vain enemmän resursseja. Esimerkiksi esitetty toimenpide Muualla hankitun osaamisen parempi tunnistaminen ja tunnustaminen liittyy suoraan yliopiston tukitoimintoihin.

Toisekseen voi pohtia, voidaanko työelämään siirtymisen nopeuttaminen toteuttaa siten, että opiskelijoiden korkea osaamistaso säilyy. Grahn-Laasosen visiossa Suomi on tulevaisuudessakin osaamistasoltaan maailman kärkimaita. Entinen opetusministeri Jukka Gustafsson on syyttänyt hallitusta siitä, että se ensimmäistä kertaa sataan vuoteen laskee tietoisesti suomalaista osaamistasoa. Hallitus on ilmoittanut tavoitteekseen vähentää maisterien määrää kahdellakymmenellä prosentilla. Samalla halutaan tehdä pääsykokeista helpompia ja yleisluontoisempia (Toimenpide 1.). Eikö osaamistaso tällöin väistämättä laske? Jos näin käy, vähenee väistämättä myös Suomen kilpailukyky, joka on hallituksen ylin tavoite. Kilpailukyvyn ja koulutuksesta leikkaamisen ristiriidan ovat nostaneet esiin mm. kansanedustaja Antti Rinne ja Elinkeinoelämän keskusliitto. Julkiset säästöt eivät ole säästöjä, jos ne kaventavat tulevaisuuden tuloja.

Talouskasvua yksityisillä rahoilla

Toinen hallituksen yliopistoja sivuavista kärkihankkeista on Vahvistetaan korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi.. Kärkihankkeen alaiset toimenpiteet ovat vapaasti muotoiltuna seuraavat:

1) Korkeakoulujen profiloituminen vahvuusalueiden mukaan

2) Yrityksiä, yliopistoja ja muita toimijoita sisältävien tutkimusinfrastruktuurien luominen ja kehittäminen erityisesti talouskasvun kannalta merkittävillä aloilla

3) Tutkimuksen vaikuttavuuden ja kaupallisuuden lisääminen

4) Kilpaillun rahan osuuden lisääminen korkeakoulujen rahoituksessa

On vaikeaa arvioida, mikä vaikutus toimenpiteillä on Suomen kilpailukyvyn kannalta. Jos profiloituminen ja yritysyhteistyö saadaan leikkausten keskellä toiminaan, voi vaikutus hyvinkin olla positiivinen. Koska koulutuksen funktio ei kuitenkaan ole pelkkien työmarkkinoiden määrittämien kvalifikaatioiden tuottaminen, on syytä pohtia myös toimenpiteiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Peruskoulutuksesta leikkaaminen tuottaa tunnetusti eriarvoisuutta yksilöiden välille. Yliopisto-koulutuksen rahoituksen yksityistyessä eriarvoisuus toteutuu enemmänkin yliopistojen ja tiedekuntien välillä. Esimerkiksi Lapin yliopiston on ollut vaikea saada yksityistä rahoitusta, mikä johtuu osittain sen syrjäisestä sijainnista. Tiedekuntien tasolla on selvää, että osalle aloista yksityisen rahoituksen saaminen on helpompaa kuin toisille. Leikkurin alle päätyvät näin herkästi ihmis- ja yhteiskuntatieteet, joiden suora kaupallinen arvo on luonnontieteitä vaikeammin todennettavissa. Humanististen aineiden näivettyminen onkin kansainvälinen trendi. Esimerkiksi taloutensa kanssa painiva Japani ilmoitti syyskuussa, että se lopettaa kokonaan ihmis- ja yhteiskuntatieteiden yliopisto-opetuksen.

Teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää: Mihin Demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (2010) Filosofi Martha Nussbaum esittää argumentin, jonka mukaan ihmistieteet ovat paitsi luonnontieteiden välttämätön aisapari talouskasvun takaamisessa, myös elintärkeitä toimivan demokratian kannalta. Sen arvioiminen, mikä on tulevaisuudessa tuottavaa, on vaikeaa, minkä lisäksi kasvu tai edes korkea työllisyys ei voi olla koulutuksen ainoa tavoite. Jatkossa ilmis- ja yhteiskuntatieteet joutuvat perustelemaan olemassaoloaan yhä enemmän tuottavuuden kieliopilla. Toivottavasti ne keksivät siihen keinoja. Samalla ne voisivat aktiivisesti herättää keskustelua muista mittareista yhteiskunnalliselle arvolleen.

Yritysyhteistyön lisäämiseen tähtäävät toimenpiteet vaikuttavat yliopistojen autonomiaan. Markkinamuotoinen autonomia lisääntyy, koska yliopistot voivat itse päättää sen, mistä rahoitustaan hakevat. Tämä toisaalta lisää markkinamuotoista vastuuta ja tavallaan heikentää autonomiaa, koska yliopiston rahoitus ehdollistuu markkinoiden logiikalle entistä enemmän. Yliopiston ”työrauha” heikkenee. Mahdollisuutena on vahvuusalueelleen keskittynyt dynaaminen ja kansainvälinen huippuyliopisto, realistisena uhkana tutkimustaan tuotteistanut näennäisyliopisto, joka kamppailee rahoituksestaan kiireessä ”näytteille asetetuilla” tutkimustuloksilla. Huonossa tapauksessa opetuksen ja tutkimuksen todellinen laatu kärsii rahoituksesta kilpailtaessa, ja pitkällä tähtäimellä hyödylliset alat kuihtuvat osoittautuessaan lyhytjänteisessä kilpailussa kannattamattomiksi. Ruohonjuuritasolla muutoksen aistivat akateemisen prekarisaation keskellä työskentelevät tutkijat, joiden aika kuluu yhä enemmän projektikohtaisen rahoituksen hakemiseen.

Luovaa tuhoa vai kurjistumista?

Hallitus pyrkii saamaan talouden kasvuun julkisilla säästöillä ja yksityisen tuottavuuden lisäämisellä. Tavoitteet eivät ole erillisiä, koska julkiset säästöt saattavat pienentää yksityisiä tuloja pitkällä tähtäimellä. Koulutuksesta leikkaamisessa on tämä riski. Toisaalta kilpailukykyisiä yrityksiä ei välttämättä synny (ideoiden ja osaamisen puute) ja toisaalta osaavaa työvoimaa ei löydy (mahdollisesti ulkomaisten) kilpailukykyisten yritysten tarpeisiin. Koulutusleikkaukset voivat siis heikentää kilpailukykyä.

Toisena puolena ovat rahoituksen yksityistymisestä johtuvat yhteiskunnallisemmat seuraukset. Kilpailu voi tuottaa innovaatioita ja menestystarinoita, mutta toisaalta olla armotonta yksittäisille yliopistoille, tieteenaloille ja tutkijoille. Porthanian yliopistovaltaajien lakanassa luki ”Tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Tällä ei kritisoitu elämäämme kehittäviä keksintöjä, vaan lyhytjänteistä innovaatiopolitiikkaa, joka voi pahimmassa tapauksessa toimia itseäänkin vastaan.

Kaikki tuntuu olevan murroksessa. Puhutaan digitalisaatiosta, työn muutoksesta ja yhteiskunnan rakennemuutoksesta. Hallitus on oikeassa siinä, että koulutuksenkin on uudistuttava. Parhaimmassa tapauksessa uudistuksia voidaan toteuttaa rakentavasti, mikä nyt näyttää vaikealta. Ilman kunnollista suunnittelua ja tarvittavaa työvoimaa leikkaukset eivät ole uudistuksia, vaan vain ja ainoastaan leikkauksia.


Mikko Eloholma

Kuvat | Mikko Eloholma

Lukemista:

Heikkilä, J. Juva, S. Kettunen, T. Lahtinen, M. & Tiihonen, R. 2008. Koulutuksen talouden käsikirja. Juva: PS-kustannus.

Koivula, J. Rinne, R. & Niukko, S. 2009. Yliopistot yrityksinä? Merkkejä ja merkityksiä Suomessa ja Euroopassa. Kasvatus (1), 17-27.

Mustajoki, A. Teeri, T. 2015. Innovaatioiden perusta murenee – Yhdeksän ehdotusta yliopistojärjestelmän korjaamiseksi. EVA Analyysi 43. Elinkeinoelämän valtuuskunta. Löytyy osoitteesta: http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2015/03/Innovaatioiden-perusta-murenee.pdf

Nussbaum, M. 2010. Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Helsinki: Gaudeamus.

Diagnoosi: raivotautinen

MUUTOS 2015 Istun bussissa. Jonotan kaupassa. Pitkitän aamuun nousemista peiton alla.

Ja samanaikaisesti luen vihasta, jopa raivosta, pettymyksestä, epäluulosta, epäoikeudenmukaisuudesta ja rehellisestä vitutuksesta. Luen ala-arvoisia kommentteja, huonoja argumentteja ja vielä huonompaa oikeinkirjoitusta (paradoksaalisesti usein juuri niiltä, jotka väittävät tietävänsä jotain oikeasta suomalaisuudesta). Luen kritiikkiä ja asiallista keskustelua, keskustelunavauksia ja vilpittömiä yrityksiä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, mutta myös suoranaista roskaa ja oksennusta, joka täyttää kaikki mahdolliset asiallisen keskustelun välit ja tukahduttaa sen alleen. Aggressio kasvaa kännykän näytöllä ja sisälläni.

Jäin koukkuun jonkinlaiseen ainakin itselleni uuteen sosiaalipornon muotoon: nettikeskusteluihin ja kommenttibokseihin, joissa lentävät huutomerkit, halventamiset ja inhimillisyyden rippeet. Ensin yritin ymmärtää. Ehkä vähän kauhistelinkin. Paheksuin kaikkia ääripäitä, niitä joissa pää oli niin syvällä omassa näkemyksessä, että omat jumiutuneet ajatukset vain kaikuivat takaisin kaikissa keskusteluyrityksissä. Totesin useampaan kertaan, itselleni ja muille, että tämähän on ihan turhaa, itsensä tarpeetonta kiduttamista ja ärsyttämistä. Kommenttiosiot kannatti suosiolla jättää lukematta, lähes riippumatta siitä oliko kyseessä iltapäivälaatujulkaisu vai valtakunnan ykköspäivälehti. Laatu, tai ainakin oikeinkirjoitustaito, saattoi vaihdella hieman alustasta riippuen, mutta lopulta junnaavat, helposti kärjistyvät ja kovin henkilökohtaisiksi äityvät keskustelut eivät tuoneet minkäänlaista lisäarvoa itse uutisen tai ilmiön ymmärtämiseen. Masensi vain. Paitsi olla suomalainen, olla ihminen.

Uskaltaisin kuitenkin ehdottaa, ettei Suomen arvomaailma välttämättä ole muuttunut kylmemmäksi ja epäinhimillisemmäksi. (Oleellinen kysymys tietenkin on, onko edes olemassa mitään ”Suomen arvomaailmaa”, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Jatketaan sitä kommenttiosiossa. Rakkaudella ja rakentavasti, eikö?) Nettiaikakausi on vain tuonut ne mielipiteet – tai pikemminkin tunneperäiset roiskaisut – julkisiksi, sinun ja minun iholleni, vaikkemme välttämättä edes tunne henkilökohtaisesti ketään näistä somevauhkoista. Kun ennen ajankohtaisia tilanteita, poliittisia päätöksiä tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia saattoi käsitellä työpaikan lounaspöydässä, perjantaipullon ääressä tai naapurin aidan yli, oli sijaiskärsijöiden joukko pieni. Nyt jokaisen suomalaisen ahdistus vyöryy muidenkin näytöille, nähtäväksi, kestettäväksi.

En nimittäin usko, että suomalaiset ovat mitenkään hyvin edustettuina nettikeskusteluissa. Pikemminkin siellä möykkää vähemmistö. Suurin osa on hiljaisia sivustakatsojia. Mitä heidän päässään liikkuu, sitä emme voi tietää. Toisaalta en usko, että nekään jotka keskusteluissa toivovat puhtaasti pahaa toisille, ovat vain kommenttiensa kautta luettavissa oleva koko totuus. Jos heidät kohtaisi toisella areenalla ja toisenlaisessa tilanteessa (jossa he olisivat rauhoittuneet, eivätkä kokisi itseään jostain syystä niin kovin uhatuiksi) heillä lienee arvoja ja ajatuksia, joita eivät leimaa ääripään kiihkoilu ja vihainen retoriikka, vaan ihan tavallisen ihmisen vajavaiset mutta inhimilliset ajatukset ja aatteet.

Uskonkin, että raivo on viheliäinen rutto. Aggressio ruokkii aggressiota. En kannata sitä, että yhteiskunnallisista epäkohdista pitäisi olla hiljaa, enkä vastusta somen mukanaan tuomaa informaation jakamisen ja tiedon luomisen vaivattomuutta. Päinvastoin: uskon kansalaisaktiivisuuteen ja siihen, ettei vaieta. Uskon kritiikkiin ja eriäviin näkemyksiin, väittelyihin ja joskus niiden aiheuttamaan pahaan mieleen. Ja vielä parempaa, joskus niiden synnyttämään ymmärryksen laajentumiseen. Mutta viimeaikaisissa nettikeskusteluissa ei ole enää kyse mistään näistä. Siellä ei keskustella enää yhteiskunnallisista asioista, niiden syistä, seurauksista ja sivuvaikutuksista, vaan ihmiset purkavat jotain alkukantaista apinanraivoa, jonka on pakko kummuta jostain muustakin kuin pakolaiskriisistä ja hallituksen leikkauslistasta. Ei sillä, etteivätkö nämä ole ehdottoman tärkeitä ja yksilön arkea aidosti koskettavia asioita. Reaktiot niihin tuntuvat kuitenkin kohtuuttoman suurilta, tuhansilta riehaantuneilta norsuilta lasikaupassa niin että särkyvän lasin ääni vain helisee korvissa. Uskonkin, että ylimenneet reaktiot kasvavat osin someaggressiosta, joka on ulottanut itsensä netin kautta hyvin monen arkiseen elämään. Avaan selaimen, luen uutisen, provosoidun ja olen tajuamattani jo sisällä sellaisessa rajoittamattoman raivon maailmassa, etten jälkikäteen ymmärrä, miksi verenpaine on katossa ja mistä näppäimistölle oksennetut rumat sanat oikein tulivatkaan. Minultako?

Somen aggressiivisuuden vuoksi mietinkin, onko maailmaa kohtaan ajoittain tuntemani ärsytys, pettymys ja pelottavaa kyllä, jopa raivo itse asiassa seurausta siitä, mitä täällä todella tapahtuu. Vai ehkä sittenkin siitä, että syötän itselleni muiden ihmisten aggressiopurkaumia?

Sillä ajatellessani itseäni, arvomaailmaani ja käsitystäni maailmasta, en ole lamaantunut, turhautunut tai toivonsa heittänyt. Näen maailman edelleen valtavana risteävien mahdollisuuksien ja näkemysten kehtona ja sen ihmiset pääsääntöisesti ja lähtökohtaisesti hyvinä. Kasvatustieteilijänä uskon, että inhimillinen – ja siten myös yhteiskunnallinen – kehitys on aina mahdollista. Toki se vaatii aika ajoin paljonkin työtä, mutta hanskat eivät roiku naulassa niin kauan kuin tällä pallolla taapertaa toisistaan välittäviä ihmisiä.

Siispä rakas raivotauti. Hellittäisit jo. Vaan miten?


Anni Klutas
Kirjoittaja on opetellut pois tavaroiden paiskomisesta raivon poistokeinona ja yrittää muistuttaa itseään päivittäin maailman hyvyydestä toivoa symboloivalla tatuoinnillaan.

Kuvat | Pixabay

Ota riski, opiskele

MUUTOS 2015 Sinä olet nyt vastuussa itsestäsi ja tulevaisuudestasi. Opiskelu on sijoitus, jonka riskit sinun on kannettava niin taloudellisesti kuin henkisesti. Mieluiten sinun on osuttava oikeaan jo lukioaikana. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitat ne aineet, joista saat lähtöpisteitä pääsykokeisiin. Yhteishakulomaketta täyttäessäsi osaat laittaa tulevaisuuden haaveesi oikeaan järjestykseen. Kyllä sinä 19-vuotiaana tiedät, mitä haluat työksesi tehdä vaikket ehkä koskaan ole vielä ollut työelämässä.

Etköhän osaa myös ennakoida, millainen on Suomen työllisyystilanne valitsemallasi alalla viiden vuoden kuluttua, kun valmistut tavoiteajassa. Ei sen niin väliä, että asiantuntijatkaan eivät osaa esittää kuin valistuneita arvauksia siitä, minkä ammatin edustajille riittää tulevaisuudessa töitä. Ajatellaan esimerkiksi IT-kuplan innoittamana informaatioteknologian alalle pyrkineitä nuoria 2000-luvun taitteessa. Kupla puhkesi. Opiskelija otti riskin. Seuraukset on hänen kärsittävä.

Oikeiden valintojen tekeminen opintopolkusi alusta asti on ensisijaisen tärkeää. Jo ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat pohtivat sivuainevalintojaan työllistymisen näkökulmasta. Niin kuin tietysti pitääkin. Sinua saattaa kiinnostaa jokin oppiaine, mutta jos et heti keksi, miten se hyödyttää sinua konkreettisesti tulevaisuudessa, kannattaa valita jokin toinen ala. Mieluiten sellainen, joka liittyy jollain tavalla talouteen tai teknologiaan. Muista vain kartoittaa, koska seuraava kupla puhkeaa – kauppatieteiden opiskelukaan ei ole enää varma pääsylippu hyvään työpaikkaan.

Nuoriin ja opiskelijoihin kohdistuvat odotukset ovat ilahduttavan selkeitä ja ristiriidattomia. Hanki oman alasi työkokemusta mieluiten jo ennen varsinaista työelämään siirtymistä. Vähennä työntekoa, jotta se ei viivästyttäisi opintojasi. Oman alasi työpaikat ovat piilossa ja niiden etsimiseen voi mennä aikaa, joten älä lannistu vaan jatka sinnikkäästi etsimistä. Jos et heti löydä koulutustasi vastaavaa työtä, sinun täytyy siirtyä katselemaan ihan mitä tahansa työpaikkailmoituksia 200 kilometrin säteellä. Et kai halua leimautua työtä vieroksuvaksi laiskottelijaksi?

Menestymisen avaimet ovat Sinun käsissäsi. Tuon menestyksen saavutat kouluttautumalla lainarahalla. Muista kuitenkin, että koulutus on kokenut kovan inflaation. Älä siis opiskele liikaa ja pidä toiveesi matalalla – nuorison käsitykset omista kyvyistään kun ovat nykyään niin epärealistisia.


Vivi Vaissi
Kirjoittaja joutuu jatkuvasti muistuttamaan itseään siitä, että elää elämäänsä itseään, ei Suomen kilpailukykyä varten.

Kuvat | Vivi Vaissi

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑