SARJAKUVAKURSSIN VERRAN PAREMPI CV

YKSITTÄISET Kertaluontoisessa kolumnissaan Rosanna Kuivalainen kertoo, miten paljon hyötyä elämän varrella kerrytetyistä harrastuksista voi olla työelämän ja tulevaisuuden kannalta.

Vaikka opiskelen kasvatustiedettä, työnantajani ovat aina kiinnostuneita kuvataideharrastuksestani. Kerran hain, ja pääsin, kesätöihin siten, että suurimman osan työhaastattelusta keskustelimme nuorena käymästäni sarjakuvataidekurssista. Nykyisessä työpaikassani avoimessa oppilaitoksessa ensimmäinen työtehtäväni oli piirtää Lucia -neito joulukalenteriin. Seuraava tehtäväni on piirtää muotokuvat koko henkilöstöstä.

Ehkä paras ongelma, mikä tulevaisuuttaan suunnittelevalla voi olla, on se, että liian moni asia kiinnostaa. Miten sitten valita kaikista mahdollisuuksista? Omasta kokemuksestani viisastuneena arvioisin, että yhden mahdollisuuden ottaminen ei aiheuta muiden mahdollisuuksien ikuista menettämistä. Useammin kuin kerran olen viisastellut valintojen edessä ahdistuneille ystävilleni, että mahdollisuudesta kieltäytyminen ei ole mahdollisuuden menettämistä, vaan aktiivinen valinta tehdä tilaa toiselle mahdollisuudelle. Ja minä todellakin olen sitä mieltä.

12034268_954103494627755_408680270681214977_o (1)
Rosanna ja hänen mummonsa esittelemässä heidän yhteistä kirjaansa.

Ajatellaan nuoria. Graduni vuoksi olen lukenut viime aikoina ankarasti korkeakouluhakuun ja sen muutoksiin liittyviä uutisia. Yleisenä huolen aiheena on muun muassa se tapahtumaketju, että ylioppilaskirjoitusten merkitys korkeakouluhaussa kasvaa, siis lukio-opinnoissa menestyminen on entistä tärkeämpää tulevaisuuden mahdollisuuksien kannalta, siis hyvään lukioon pääseminen on tärkeää, siis jo ennen lukioikää tulisi nuoren ottaa vastuu korkeakouluopinnoistaan. Toisin sanoen kevään korkeakouluhaun luku-urakka vaihtuukin ehkä vähintään kolmen lukiovuoden paahtamiseen burn outin savu korvista nousten, ja jopa ennen sitä, yläasteella lukiohakuun valmistumiseen.

Lähes eksyn aiheesta, mutta: niin paljon työtä ja ahdistusta hakemisesta jo niin varhaisessa vaiheessa, ettei hakukohdekaan ole vielä tiedossa. Tämä olisi varmaankin sellainen tilanne, jossa nuori opiskelee kaikki mahdolliset aineet ja hakee parhaaseen mahdolliseen lukioon, jottei ainakaan menetä mahdollisuutta hakea hyvään korkeakouluun, jos niin haluaisi, sitten vuosien päästä.

20170811_071714

Ei saa olla niin, että opiskeleminen ja oppiminen estävät opiskelemasta ja oppimasta myöhemmin jotain muuta. Päinvastoin, kerrytetty kokemus on kertynyttä viisautta. Oma mummoni on tehnyt uraa muun muassa sähkömiehenä, hammashoitajana ja nyt eläkepäivillä kirjailijana. Hän siis vaihtoi alaa lennosta jopa eläkepäivinä. Vaikea kuvitella, että moista olisi tullut tehtyä, jos häntä olisivat läpi elämän kiinnostaneet ainoastaan virtapiirit.

Aika moni nuori aikuinenkin voi jo todeta, että ei ole teiniaikojen unelma-ammatissaan, ja hyvä niin. Onneksi kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Ja toisaalta, onneksi elämässä tuppaa tulemaan vaiheita, jolloin hetken tauolla olleille harrastuksille onkin taas sopiva hetki tai piilossa olleet vahvuudet on valjastettava käyttöön.

Haluankin patistella kaikkia: rakkaista harrastuksista ei kannata missään nimessä luopua kiireisen opiskelijaelämän aikana, tai sen jälkeen. Niihin käytetty aika on investointi osaamisen kehittämiseen ja yllätyksiä sisältävään tulevaisuuteen. Nautiskelkaa jo etukäteen ajatuksella siitä, miten äimistytätte erikoistaidoillanne työhaastattelijan, joka on haastatellut samana aamuna jo seitsemän saman tutkinnon suorittanutta.

Voi myös olla, että harrastus viekin mennessään ja työllistyt sitä kautta. Kuten kerroinkin, harrastukseni on poikinut minulle pieniä ja isompia kuvitustöitä. Lucia -neitojen lisäksi olen esimerkiksi kuvittanut kolme kirjaa tässä opintojen ohella. Juurikin tämän kirjailija -mummoni kirjoittamia.

Rosannan teoksia pääset katsomaan instagram-tililtä @kuiva-art 

Rosanna Kuivalainen

Kuvat | 1:  Miikka Lappalainen | 2: Rosanna Kuivalainen | Kansi: Rosanna Kuivalainen

Mainokset

Työstä taidetta

TAIDE Otto Ripatti ja Asko Kauppinen ovat lauttasaarelaistuneita kasvatustietelijöitä ja elämäntaiteilijoita, jotka työskentelevät erilaisissa johto- ja projektitehtävissä yksityisellä ja julkisella sektorilla. Vapaa-ajallaan he viettävät aikaa Timo Kuulan kanssa. Otto ja Asko lupasivat kirjoittaa tämän taideteoksen alumnisitseillä puolen yön jälkeen, ja puhtaaksi kirjoittaminen tapahtui helmikuun alussa Lauttasaaren Mutteri-kahvilassa kahden limonadin ja viiden kahvikupin voimin.

OTTO

Otto

 

Tuijotan näppäimistöä yksin pimeässä ja kuulen ääniä. Päivä ei nouse vielä aikoihin, eikä sivuhistoriani kestä päivänvaloa. Olen nelikymppinen helsinkiläismies, mutta hiusrajani ei vielä karkaa. Neljännen kerroksen työhuoneeni ikkunasta näen, kun oranssi proletuubi kuljettaa ihmisiä keskustaan. Paperiniput pinoutuvat harkoiksi. Virkamies haluaa lukea ne.

Kello on 6.12, ja olen kammennut ruhoni selviytymistilaan. Kahvi maistuu pahalta, ja hyvä niin. Olen vuosien aikana oppinut, että aamukahvi on hyvä niellä ärjyen. Heräsin viideltä. Poistuminen Lauttasaaresta aikaisiin paperitöihin tuntui murhaavalta. Pysäkillä värjötellessäni kirjoitin Askolle sekavan viestin: ”TÄNÄÄN KUUNNELLAAN AMBIENT-MUSIIKKIA, JUODAAN MALLASVISKIÄ JA POLTETAAN SHISHAA TYÖVIIKON KUNNIAKSI”.

Puhun usein muusikkotaustastani työpaikalla entisenä elämänä mutta valehtelen. Sanon, että muusikon työ tasapainottaa kouluttajan arkea mukavasti ja toisinpäin. Valehtelen siitäkin. Ne ovat saman kokonaisuuden kaksi eri puolta. Hyödyntääkseni täyden potentiaalini minun täytyy jäljittää itsessäni jäljittelemätön. Eksplikoida, millaisista osista kokonaisuus muodostuu. Kaikki vaikuttaa ja liittyy kaikkeen. Tästä kemiallisesta reaktiosta on syntynyt vuorollaan muusikko, musiikinopettaja, valmennuskurssiopettaja, kouluttaja, projektityöntekijä, koulutussuunnittelija ja projektipäällikkö. Elämä ei ole lineaarista vaan kumulatiivista.

Muusikkona opin esiintymään, vakuuttamaan ja sietämään epävarmuutta. Opin myös kuuntelemaan. Kasvatustieteilijänä opin jäsentämään oppimaani ja ymmärtämään koko elämänhistoriaani. Tekisi mieli puhua elinikäisestä oppimisesta, mutta Asko kielsi. Elämänhistoriaansa tulisi suhtautua kuin David Gilmourin kitarasooloihin, joissa jokaisella nuotilla ja tauolla on tarkkaan harkittu tarkoitus. Jos tapahtumahetkellä sellaista ei ole, langat täytyy sitoa myöhemmin.

Taustani on tehnyt minusta myös neekerin. Tulin akateemiseen maailmaan ulkoavaruudesta, eikä se ollut tarkoitukseni. Niin vain tapahtui. Olen joutunut puolustamaan paikkaani ja perustelemaan valintojani. Olen puhunut väärällä hetkellä, enkä ole aina ymmärtänyt omaa paikkaani. Sekin on osa kokonaisuutta. Jos et erotu, olet näkymätön. Niin yksinkertaista se on. Laatikon ulkopuolella on vielä paljon tilaa, ja tyyli on vapaa. Nietzschen mukaan tanssivat ihmiset ovat hulluja niiden mielestä, jotka eivät kuule musiikkia. Seppo Hovi soitti suorassa TV-lähetyksessä pianosoolon peniksellään. Jollekin taholle täytyy antaa tehtäväksi herättää keskustelua, provosoida, ylläpitää kulttuuria ja tuoda epäkohtia näkyviksi. En suostu elämään yhteiskunnassa, jossa tämä on vain taiteilijan tehtävä.

Otto2

Kello on 6.50, ja olen onnistunut säilyttämään toimintakykyni, sanan rortylaisessa merkityksessä. Asko sanoi jo vuonna 2008, että työelämä on muutakin kuin irstailua Amsterdamissa. Lähes päivälleen 20 vuotta aikaisemmin Chet Baker kuoli yrittäessään yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa. Tässä jutussa on tasoja. Vielä kaksi tuntia ja luokkahuone täyttyy työttömistä. Kuuttakymmentä käyvä rekkakuski on ryypännyt korttinsa. Toimistosihteeri ei osaa käyttää Wordia. Folkloristiikan maisteri on hukassa, kusessa ja kuopassa. Kaikki hyviä ihmisiä, jotka ansaitsevat parempaa.

Minun tehtäväni on saada heidät uskomaan epätoivon keskellä siihen, että kaikki järjestyy. Tyyli on edelleen vapaa. En voi opettaa mitään, mihin en itse usko, joten kello 8.59 päätän uskoa – heidän vuokseen. Auringon noustessa olen L. Ron Hubbard, Gandhi ja Maa on syntinen laulu -elokuvan matkasaarnaaja sullottuna retoriseen mehulinkoon. Kipinät sinkoilevat ja seuraa freireläinen hurmio. Minulla on ringside-paikka näiden ihmisten lähitulevaisuuteen, eikä minulla ole pienintäkään pelkoa kääriä hihoja, hypätä kehään ja olla tapahtumien polttopisteessä. Tästä on pakko nauttia. Muuten tapan itseni.

Kello 15.30 huokaisen. Olen kuusi tuntia hengittänyt ihmiskohtaloita, ja nyt ne on puhallettava takaisin ulos universumiin. En aio kantaa niitä mukanani viikonloppua. Maanantaina sitten. Omassani on riittävästi, eikä ympärivuorokautinen huolestuminen tee minusta parempaa ihmistä tai kouluttajaa. Asko laittaa viestin. Caps Lock on pohjassa, tosi on kyseessä. Oranssi proletuubi kiitää kohti Lauttasaarta. Seuraa katharsis. Olen taiteilijan taivaassa.

 ASKO

Asko


Tuijotan näppäimistöä yksin pimeässä ja kuulen ääniä. Päivä ei nouse vielä aikoihin, eikä sivuhistoriani kestä päivänvaloa. Olen nelikymppinen espoolaismies, mutta hiusrajani ei vielä karkaa. Minulla on pimeä historia ja kasvatustieteen maisterintutkinto mutta myös kiire toimittaa suunnitelma, jota ei ole olemassa. Se täytyy synnyttää äkkiä, mutta dear Eki: olenko raskaana? Olen hukassa, kusessa, kuopassa. Näen pöydällä Tar baby -kirjan ja lasimaljakon. Kuinka helppoa niiden tekeminen on ollut verrattuna valkokaulustöihini. Olen väärässä.

Valkoisen paperin kammon kanssa Morrison ja Wirkkalakin painivat. Luovuus, intohimo ja hulluus ovat taiteilijan työn peruspiirteitä, mutta entäs me muut? 5:30 aamulla olen epätoivoinen, väsynyt ja valmis ampumaan läppäriä haulikolla naamaan. Saan sekavan WhatsApp-viestin Otolta: ”TÄNÄÄN KUUNNELLAAN AMBIENT-MUSIIKKIA, JUODAAN MALLASVISKIÄ JA POLTETAAN SHISHAA TYÖVIIKON KUNNIAKSI”. On kiire. Laitan puhelimen äänettömälle, käännän volyymin ylös ja seuraan Cannonball Adderleyn saksofonisooloa pilvien läpi kiertoradalle, jatkan Sun Ran kyydissä uusiin universumeihin. Lasken PowerPoint-slalomia Excel-orgioihin; olen Franck Ribery, Wesley Pipes, Yves Klein. Tämä on työtä, taidetta, urheilua, pornoa, juhlaa!

Kun 6:57 aamulla ei luista, on helppoa uskoa, että työssä tylsistyminen ja pahoinvointi vaivaavat. Lennetään arkea pakoon, eletään huomiselle. Minä haluan kuitenkin juhlia tätä päivää, viikkoa ja vuotta: kun maanantai tuntuu perjantailta, perjantai tuntuu vapulta. Työnilosta ja arjen juhlasta puhutaan vinosti hymyillen, koska kaikki on paskaa, mutta haluan hymyillä koneelleni: luonnostelen esityksen juonen paperille siistiksi storyboardiksi. Professori Siltala kirjoittaa työelämän huonontumisen lyhyestä historiasta. Minä taas tartun rattiin, piirrän luonnoksen puhtaaksi, vastaan Otolle, toteutan itseäni. Tässä jutussa on tasoja.

Löydän sisältäni viitekehyksen, jolla strukturoin suunnitelmani vaiheistuksen. Kiitän lehtori Ilse Erikssonia datan murskaamisen opeista. Etsin asioiden välisiä yhteyksiä Charlie Parkerin puhaltaessa korviini fraaseja, joista syntyy yhdistyessään melodioita. Ne syntyvät tyhjästä, ja sieltä ilmestyy myös projektityön ositus kalvolle.

Asko_2

Oikeasti mikään ei synny ikinä tyhjästä. Parker ansaitsi kannuksensa open miceissa, soitti amerikkalaiset standardit etu- ja takaperin, istui big bandeissa pelkääjänpaikalla ja hikoili 5:30 kenkälaatikossaan katsellen oranssia proletuubia. 50 vuotta myöhemmin olen tehnyt 15 vuotta opintoja ja toiset 15 töitä, maksellut oppirahoja: olen Parker. Tästä on pakko nauttia. Muuten tapan itseni.

Kello on 11:15. Jään kotiin. Olen tehnyt niin jo pitkään: viimeistellessäni opintojani työskentelin musiikkikriitikkona, opettajana ja organisaationkehittäjänä, valmensin sadoittain esimiehiä, johtajia ja johtoryhmiä, editoin Elina Lahelman kanssa etnografiakirjaa ja tein tutkimusta. Jatkoin uraani johtamisenkehittäjänä ja osaamisen hallinnan asiantuntijana. Siirryin johdon konsultiksi vetämään muutoshankkeita. Olin Floyd Mayweather: sain turpaan mutta treenasin lisää, halusin liigaan. Nyt kello on 12:43, ja hinkkaan dekkiä maanisesti. Matka on ollut pitkä mutta ei ilmeinen. Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta se täytyy elää eteenpäin, kuten Kierkegaardin elämänkerta edessäni muistuttaa, ja minä uskon siihen. Olen Marshawn Lynch beast modessa: levytän kundit, teen 67 jaardin touchdownin ja puristan itseäni säädyttömästä paikasta!

Kello taluttaa minua maaliviivaa kohti. Oton mukaan työelämän vertailukohdat täytyy etsiä toimiston ulkopuolelta – jalkapallosta, musiikista ja vaikka pornoteollisuudesta. Itsensä kehittäminen on siis treenaamista, työnteko pelaamista ja soittamista. Aikalisät käytetään taktiikan hiomiseen, tauot palautumiseen. Pomoa kuunnellaan kuin Mourinhoa tai Zappaa, ja jokaista voittoa juhlitaan estottomasti: toivottavasti tämä ei koskaan lopu. Kello lähestyy neljää, ja on aika hidastaa. Ensi viikolla on uusi skaba, keikka ja kuvauspäivä. Suljen koneen, täytän lasin, avaan oven. Olen taiteilijan taivaassa.

Asko Kauppinen
Otto Ripatti

– 

Kuvat | Asko & Otto

 

Opiskelijakukkaron taidekaverit

TAIDE Luulitko, että kulttuurin harrastaminen on tyyristä ja olet siksi täyttänyt vuotuisen taidekiintiösi ainoastaan Speksin esityksillä? Karista ennakkoluulosi ja hellitä lompakkosi nyörejä vain vähän – Elo esittelee viisi edullista tai suorastaan ilmaista taiteenmuotoa Helsingissä.

kansallisooppera

Opiskelija-alennus on 50 % lipun hinnasta alle 30-vuotiaille opiskelijoille. Lisäksi opiskelijat pääsevät saman päivän esityksiin, jos paikkoja on jäljellä, hintaan 12,50 e. Ota yhteyttä suoraan Oopperaan, jos mielit päästä vielä samana iltana esitykseen! Paikat ovat rajatuilla paikoilla permannolla ja 2. parvella, eikä niihin voi tehdä ennakkovarauksia.

Lipunmyynti saman illan näytöksiin (09) 4030 2211, ohjelmisto ooppera.fi.

kansallisoopppera2

ateneum

Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on ilmaisilta klo 17-20, tosin vain silloin, kun avoinna on pelkästään museon kokoelmanäyttely.

Osoite on Kaivokatu 2, ja vuoden 2015 näyttelyt löydät täältä.

ateneum2

svtm (1)

Ilmainen sisäänpääsy joka kuun viimeinen keskiviikko klo 17-20. Lisäksi opiskelijalipun hinta 5 e ei sekään kirpaise kovin pahasti. Jos saatte vähintään viiden hengen opiskelijaporukan kasaan, jää jokaisen lipun hinnaksi enää 2 e.

Katso ajankohtaiset näyttelyt museon nettisivuilta, käyntiosoite Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G.

svtm (2)

taideyliopisto

Taideyliopisto eli Teatterikorkeakoulu, Sibeliusakatemia ja Kuvataideakatemia tarjoavat läpi lukuvuoden jokainen oman taiteenalansa sykähdyttäviä palasia edullisesti tai ilmaiseksii. Mukana teatteri- ja tanssiesityksiä, konsertteja, näyttelyitä…

Tarkista tarkka ohjelmisto Taideyliopiston kalenterista.

taideyliopisto2

standup

ilmaista stand upia open mic -klubeilla voi kokea Ølhus Oslossa joka toinen torstai klo 20. Seuraavat stand up -illat ovat 26.2. ja 12.3.

Ølhus Oslo Haapaniemenkatu 5, tarkat ajankohdat nettisivuilla.

standup2

Anni Klutas

Kuvat | Riikka Helminen

Viihdeteollisuuskin on taidetta

TAIDE Onko taiteen tarkoitus olla kaunista ja viihdyttävää? Vai rumaa ja provosoivaa? Taide vie mielen muualle, luo tunnelmia ja kokonaisia maailmoja näennäisesti tyhjästä. Taiteen vuoksi kärsitään ja tehdään töitä. Taidetta kulutetaan vapaa-ajalla. Mitä on taide?

seina

Suomalainen sivistyssanakirjamme määrittelee taiteen luovaksi toiminnaksi, joka tähtää merkityksellisinä pidettäviin aistipohjaisiin elämyksiin mutta myös luovan toiminnan tuloksiksi. Näin taide siis on sekä luovuutta että luovuuden tuotosta. Tällä määritelmällä taiteeseen näyttää sisältyvän aina myös toiminta. Taidetta siis tehdään, tuotetaan. Toiminnan hedelmät kerää ja niistä nauttii yleisö, kuluttajat. Opiskelijoina olemme useimmat taiteen kuluttajia, jotkut myös tuottajia.

Sivistyssanakirjan mukaan taide on edellisen lisäksi myös taitoa tai taituruutta. Tällöin voimme laveasti ajatella tehokkaan ja päämäärätietoisen opiskelijan kehittäneen opiskelutekniikkansa taiteeksi. Jos opiskelukin voi olla taidetta, voi siihen myös liittää taiteen eri muotoja. Ainakin opiskelijoille tarjotaan taidetta. On alennuksia ja mainontaa, on erityisiä opiskelijoille suunnattuja tempauksia, myös opiskelijoiden itsensä tarjoamana. On teatteria, on musiikkia sekä sitsien valmisteluun liittyvää askartelua. Tulokset ovat usein komeita, ja tarkoitus on viihtyä ja tehdä yhdessä. Tehdä taidetta, niinhän? Taidetta toisten nautittavaksi, kulutettavaksi. Onko opiskelijoidenkin taide sitä ”oikeaa” taidetta?

Määrittelymme etenee vaarallisen lähelle viihdettä. Taiteen ja viihteen välillähän on ero, niinhän? Vai eikö sittenkään? Taiteen tuotokset voivat olla viihdyttäviä. Ajatellaanpa hetki Picassoa tai kyynelet silmiin nostattavan hauskaa farssikomediaa. Ja kun näemme taiteen vievän mielen muualle, voi viikonlopun leffaputken tarkoituksen tulkita olevan juurikin sama. Vahvasti viihdemaailmaan kuuluvia musiikkivideoita voimme myöskin tarkastella näistä lähtökohdista. Otetaan esimerkiksi Sian Chandelier – rumaa vai kaunista? Viihdettä vai taidetta? Entäpä Conduksen tämän kevään speksi?

rumakaunus

Mikä on taiteen tarkoitus? Siitä ei sivistyssanakirja kerro meille mitään. Taiteen tuotoksista nauttiminen ja elämysten kokeminen taiteen kautta mainitaan. Täytyykö taiteesta aina nauttia? Tietysti taide voi olla jotain muutakin kuin nautintoa tai mielihyvää tuottavaa toimintaa tai tuon toiminnan tuotosten ihailua. Taito tai taituruus eivät aina kulje käsi kädessä miellyttävien kokemusten kanssa. Lopulta pääsemme kuitenkin samaan pisteeseen, lopputulosten esille tuo(tta)miseen ja niiden kuluttamiseen. Olkoonkin rikollista käyttää taiteesta puhuttaessa termejä tuottaa ja kuluttaa, on taiteen esittäminen massayleisöille rinnastettavissa bisnekseen, rahalla kustannettaviin kokemuksiin ja tuotteisiin.

Kolmas ja viimeinen sivistyssanakirjan määritelmä taiteelle on (leikillinen). Tämä määritelmä on hyvä pitää mielessä taiteen olemusta pohdittaessa. Sillä kun taide on yhtä monisyistä ja monimerkityksellistä ja -tarkoituksellista kuin mikä tahansa luova toiminta, voinee sen määritelmän ja merkityksen jättää jokaisen itsensä pohdittavaksi. Luovasti ja kevyellä mielellä, tietenkin.

Heini Vainikka

Kuvat | Mikko Eloholma

Ei saastaa pois pestä voi

TAIDE Ilta on tammikuisen loskainen. Sukkani ovat märät, kun puikkelehdin Forumin valojen välskeen ohi Kolmen sepän patsaan kupeeseen. Edessäni on Ylioppilasteatterin pieni mutta pippurinen ovi. Pohdin, kannattaako näytelmää nimeltä Saasta mennä katsomaan aikana, jolloin kaamos on syvimmillään. Astun ovesta sisään.

saasta_nettibanneri

Aiemmat kokemukseni Ylioppilasteatterista ovat mieleenpainuvia. Erityisesti vaikutuksen teki Jäähyväiset fiktiolle (2011), jossa erilaisten itseenikin muistijälkiä jättäneiden populaarikulttuurin sirpaleiden, kuten Marienhoffin tunnarin, keskellä Y-sukupolven edustajat kamppailevat feikin ja toden rajamailla. Mikä edes on totta, ja miksi pelkäämme päästää fiktiosta irti? Nämä kysymykset pyörivät väkevinä mielessäni tuona iltana. Myös Oppimisen ylistys (2013), jossa puitiin elämänkaaren yli jatkuvaa oppimista vapautena ja toisaalta yhteiskunnallisena velvoittavana paineena, oli onnistunut. Tuo teos on edelleenkin Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana vaikuttavan Sirpa Riuttalan esikoisohjaus, ja Saasta on järjestyksessään kolmas hänen töistään kyseisessä roolissa.

Teatteri on täynnä, ja noin 50-henkinen yleisö koostuu pääosin nuorista. Eturivissä on muutamia keski-ikäisiä naisia, ehkä näyttelijöiden vanhempia tai sitten kulturellia teatteriväkeä. Heidän satunnainen eksymisensä kokeellisuudestaan ja riettaasta ilmaisustaan tunnettuun Ylioppilasteatteriin tuntuu epätodennäköiseltä. Lava on aivan yleisön edessä, ja tunnelma on intiimi.

Näytelmä alkaa varpaitaan tuijottelevien huppupäisten henkilöiden laahustaessa lavalle. On arkista Alepa-kassia ja repaleisia, kulahtaneita vaatteita. Taustalla soiva musiikki on painostavaa ja hidasta. Vaikka ihmisiä on monta, kukaan heistä ei noteeraa toisiaan. Kaikilla on tyhjä katse.

Ylioppilasteatterin tyyli on fragmentaarinen: ei ole kronologista tarinaa tai oikeastaan roolejakaan, vaan teatteri koostuu toisistaan irrallisten kohtausten, äänien ja performanssien jatkumosta. Yhdistävänä liimana toimii tälläkin kertaa teema, josta viitteitä antaa jo teatterin kuvaus: ”Esityksemme käsittelee seksiä ja ostokehotuksia tulvivaa ympäristöämme ja etsii rauhaa purkautumalla aggressiivisesti. Se tutkii merkityksettömyyttä elämässä ja taiteessa, ihmisen aikojen läpi virtaavaa halua hukuttautua saastaan ja väsymistä siihen.”

_MG_8580

Laahustus vaihtuu lennosta riehakkaaseen tositeeveeseen, jossa limainen miesjuontaja arvioi puolialastomien kilpailijoiden suorituskykyä heidän ulkonäkönsä mukaan: ”Noi tissit voisit suurentaa, niin sua ois kivempi panna edestäkin! Taidat olla vähän läski. Onks sua ikinä pantu kunnolla suuhun?” Kilpailijat naurahtelevat ujoina. Panoksena ei ole BB-voitto vaan oma keho ja elämä. Tunnelma salissa on alistava ja sadistinen. Eturivin keski-ikäiset ovat kiusaantuneita, ja niin olen minäkin. Lopulta juontajapari panee toisiaan kiihkolla, ihmettelee kristinuskon roolia maailmassa, jossa ihmiset voivat olla Jumalia, ja poistuu lavalta. En ole koskaan nähnyt teatterissa mitään yhtä härskiä tai vastenmielistä.

Tahti kovenee mutta sävy ei muutu miksikään. Seuraavan neljäkymmentäviisiminuuttisen aikana saamme todistaa mm. yläparvelta riehakkaasti nauravia paljaita ihmisperseitä, oman identiteettinsä postipalvelussa tilaavaa onnetonta naista sekä aina vain seksiä, kuluttamista, seksiä, kuluttamista. Tajuntaani pysyvimmän jäljen jätti kohtaus, jossa reilu kymmenpäinen näyttelijäjoukko masturboi elintarvikkeilla pelottavan intensiivisesti aivan liian pitkään. Minusta noin kahden metrin etäisyydellä mies avasi hartaasti Saarioisten roiskeläpän muovikuoren, hieroi lätystä muusia itseään vasten ja lopulta viimeisteli orgasminsa tunkemalla kaiken alushousuihinsa ja huokailemalla sydämensä pohjasta.

Oloni yleisössä on vaikea. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Eräässä kohtauksessa perhe viettää joulua. Kaikki ahmivat suuhunsa kulutustavaroiden kuitteja, ja äiti ärsyyntyy, kun aneemisille lapsille ”ei enää maistu”. Seuraa pakkosyöttöä. Toisaalla nainen ratsastaa itsensä orgasmiin maassa makaavalla ruumiilla. Sitten toisella. Sitten kolmannella ja neljännellä, kunnes ei enää nauti mutta tekee silti. Näytelmän tuo iholle näyttelijöiden herkkä ja ennen kaikkea antautuva työskentely. On helppo uskoa teatterin kotisivuilta löytyvää tekstiä, jonka mukaan Ylioppilasteatteri on ”… intensiivinen yhteisö, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat tulleet sinne vahvasta halusta, syistä ja toisista, ennen kaikkea: sydämensä pohjasta.”

_MG_9061

Saastan kanssa saman oloisessa maastossa liikkui viime vuonna teatteritapaukseksi noussut, sukupolvikokemukseksikin luonnehdittu Q-teatterin Kaspar Hauser (2014). Siinä oli enemmän huumoria ja ironiaa mutta ahdistava lopetus: kolme individualismin uhria juoksi viimeisessä kohtauksessa juoksumatoilla hevosnaamarit päässään. Kaikki jäivät aivan liian paljon vapautta luvanneen kulttuurimme eli viime kädessä itsensä vangeiksi. Saastassa ahdistus katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun eräs näyttelijä alkaa puhutella yleisöä suoraan: ”Mä haluaisin, että maailma olisi sellainen paikka, jossa olisi enemmän naurua, hymyä, halauksia ja laulua, ja vähemmän asioita, joita me käsiteltiin äsken tässä lavalla. Arvoisa yleisö, olkaa hyvä. Pukekaa yllenne teatterin tarjoama lämmin takki ja seuratkaa joukkoa.”

Näyttelijät eivät enää ole rooleissaan. Inhottava tositeeveejuontaja, jota vihasin sydämeni pohjasta, hymyilee nyt viattomasti ja ojentaa minulle takin. Yleisö istutetaan pihalla Kolmen sepän patsaan eteen sinne kannetuille tuoleille. Teatterin jäsenet alkavat parantaa maailmaa: yksi meditoi, toinen keskustelee ohikulkijoiden kanssa sokraattisesti. Yksi ivaa Stockmannille kulkevia asiakkaita leikillisesti, kun toinen kerää ohikulkijoista joukon, jonka kanssa laulaa Porsaita äidin oomme kaikki. Yleisö ja ohikulkijat taputtavat.

Sitten menemme takaisin sisään. Tarjolla on vihreää teetä. Nyt valkoisiin pukeutunut näyttelijäjoukko laulaa meille heleästi kaksi kappaletta. En muista niistä mitään muuta kuin helpotuksen. Ja todella voimakkaan katharsiksen. Teatteri on ohi. Näyttelijät sanovat, että heidän kanssaan voi jäädä puhumaan esityksestä, jos haluaa. Keski-ikäiset naiset eivät jää. Matkalla ulos he puhuvat siitä, miten 70-luvun ylioppilasteatteri oli radikaalia vain poliittisesti, taistolaisessa mielessä.

Nyt on vaikeampaa olla poliittisesti radikaali kuin 70-luvulla. Ideologiat ovat kuolleet, ja suurien puolueiden sijaan jäljellä on poliitikkoja, joita äänestäjät mielihalujensa mukaan kuluttavat. Saasta on teatteri tästä maailmasta. Siinä maailmassa kuluttajat ovat äärimmäisen vapaita, koska he voivat hankkia juuri sen, mitä itse haluavat. Samalla he kuitenkin menettävät ainoan vapauden, jolla on väliä: vapauden olla hankkimatta mitään, vapauden olla olematta omien self-help -orgioidensa sankari.

_MG_9166

Charlie Hedbon jälkeen on kiinnostavaa pohtia sitä, mikä on liberaalin länsimaalaisen aatteen sokea piste. Sellainen, johon kajoaminen aikaansaa, jos nyt ei väkivaltaa niin suurta tuohtumusta ja ahdistusta. Saasta nimittäin osuu tällaiseen pisteeseen. Se ei pilkkaa jumalia tai heidän kuviaan vaan meitä: suvaitsijoita, valitsijoita ja itsensä kehittäjiä. Se osoittaa sen, miten onnettomaksi putkinäköinen ja dogmaattinen nautinnontavoittelu tekee, kuinka tavoitteellista tai nousujohteista se sitten olikin. Katsojan mieleen se jättää kysymyksiä. Mitä sitten etsin elämältä, jos en itseni kehittämistä tai nautintoa? Mitä muuta edes on? Henkisyyttä, ystävyyttä, aitoa yhteisöllisyyttä?

Saasta ei sorru ylilyönteihin vaikka sisältääkin pelkkiä ylilyöntejä. Karnevalistinen tyyli kantaa juuri sille annetun ajan sillä varauksella, että näytelmää saa sulatella rauhassa ja samanlaista ei tule heti (esim. Ylioppilasteatterissa) vastaan. Näytelmä on eräänlainen provokaatioon ja herkkyyteen nojaavan tyylin kliimaksi ja looginen päätepiste, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista nähdä, mihin Ylioppilasteatteri menee seuraavaksi.

Rakenteena jyrkkä kaksijakoisuus tekee tehtävänsä, ja lopun alleviivattu helpotus on ainoa tapa käsitellä ensimmäisen puoliskon häiritsevä ryöpytys. Näin teatteriin saadaan myös toiminnallinen, aktivismia lähestyvä vire. Vaikka maailma olisi kuinka ahdistava, me voimme tehdä siitä paremman. Tai jos emme voi, yhdessä, niin kuka sitten?

Ylioppilasteatteri rähisee ja ottaa riskejä. Ainakin tällä kertaa riskit palkitaan. Ne, joita juonipaljastukset tai muut outoudet eivät häiritse, voivat matkustaa huhtikuussa Vaasaan teatterifestareille, joissa Saastaa vielä esitetään.

Mikko Eloholma

Kuvat | Ylioppilasteatteri

Taiteen taustakoneisto

TAIDE Joka vuosi korkeakouluissa valmistellaan opiskelijavoimin upeita musikaaliesityksiä. Taiteen tekemisen mahdollistaa tukeva kivijalka: taustatiimit. Suuressa roolissa speksin organisoimisessa on tuotantotiimi, joka tekee enimmäkseen yleisölle näkymätöntä työtä.

Näyttökuva 2015-02-16 kohteessa 23.31.19

Speksin juuret ovat 1500-luvun Ruotsissa. Siihen verrattuna käyttäytymistieteellisen tiedekunnan speksi on vielä nuori, vasta kymmenvuotias. Perusidealtaan speksi muistuttaa musikaalia laulu- ja tanssiesityksineen, mutta sen erityispiirre on improvisaatio. Yleisö voi missä tahansa välissä huutaa ”Omstart!”, jolloin esiintyjät yleensä improvisoivat edellisen kohtauksen uusiksi.

Conduksen speksin tekemiseen osallistuu vuosittain 50-70 opiskelijaa. Seuraavan esityksen valmistelu alkaa heti edellisen päätyttyä, kun tuotantotiimi käynnistää seuraavan vuoden ohjaajan, käsikirjoittajien ja uuden tuotantotiimin rekrytoinnin.
”Tuotantotiimi on näkymätön jalusta, jonka päälle koko muu produktio kasataan”, kuvailee Netta Metsäaho, joka on speksissä mukana kolmatta vuotta. Kun tuotanto hoitaa juoksevia asioita, muut tiimit voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä, kuten lavastamiseen ja vuorosanojen opetteluun.

Speksissä esiintyminen on tunnetusti aikaa vievää. Treenejä on etenkin esityksen lähestyessä joka viikonloppu, eikä kalenteri jää tyhjäksi arki-iltoinakaan. Tuotantotiimikään ei ole missään nimessä toimettomana, vaan se on yhtä tärkeä osa speksin onnistumista kuin muutkin. Ilman tuotantoa ei esiintyjillä olisi esimerkiksi tiloja, joissa harjoitella. Kuten opiskelijoilla yleensäkin, aika on kortilla myös tuotantotiimiläisillä, kun luennot, speksi ja muu elämä olisi sovitettava yhteen.
”Haastavaahan se on, mutta onneksi meidän porukka on niin ymmärtäväistä, että pystyy hyvin jakamaan velvollisuuksia”, kiittelee tiimin jäsen Sade Lehtoranta.

Tänä vuonna tuotantotiimissä on seitsemän jäsentä, jotka vastaavat Metsäahon sanoin kaikesta siitä, mitä mikään muu tiimi ei tee. Rekrytoinnin lisäksi esimerkiksi esityspaikka, budjetti, markkinointi ja lipunmyynti työllistävät tiimiä koko projektin ajan. Sekä Lehtoranta että Metsäaho ajautuivat osaksi speksiä samaa tietä: esiintyminen ei tuntunut omalta jutulta, mutta halu olla mukana produktiossa oli siitä huolimatta kova. Molemmat ovat kokeneet vapaaehtoisvoimin tuotettavan speksin valtavan palkitsevaksi. Mukana olevat, lahjakkaat käyttisläiset motivoivat tekemään töitä esitysten eteen kuukausikaupalla.

Speksi myös opettaa tekijäänsä. Tuotannossa työskentely vie organisointitaidot uudelle tasolle. Sen on huomannut myös Sade Lehtoranta:
”Ensikertalaisena sitä seuraa hieman enemmän vierestä ja tekee mitä pyydetään. Ei sitä voi käsittää, kuinka monista paloista tämä speksi koostuukaan. Se, että joku osaa koota koko homman kasaan on aivan uskomattoman ihailtavaa!”


Conduksen speksi 2015
Kallio 604 – Tapaus arkkienkeli

80-luvun tupakansavuisen Kallion kaduilla liikkuu uusi muuntohuume, “kiva”, joka antaa käyttäjälleen onnellisen ja luottavaisen olon vailla tunnettuja sivuvaikutuksia. Huumeliigaa pyörittää mystinen Arkkienkeli.

Tapausta lähetetään tutkimaan Pasilan poliisiasemalta huumerikosetsivät Jaakko Koho ja Seija Koivu. Pian parivaljakon luottamus pannaan koville, kun menneisyyden luurangot kaivetaan kaapeista, pistoolit paukkuvat ja johtolangat menevät solmuun.

Kuka piileskelee Arkkienkelin naamion takana? Kenellä on kivaa? Kuka kuolee ennen väliaikaa?

Esitykset 10.3.-14.3.2015.
Lippuja saatavilla verkkokaupassa.

 

 

 

Vivi Vaissi

Kuvat: | 1. Carolina Mobarak | 2. Ville Halonen | 3. Conduksen speksi

Taide ja myllynkivi – Päätoimittajalta

mikkis futuro

TAIDE Kirjassaan Ajattelun ammattilainen (2012) Lauri Järvilehto puhuu lateraalisesta ajattelusta. Tämä tarkoittaa järjen ohjaamien vakiintuneiden ajattelun käytäntöjen kyseenalaistamista sattumaa ja provokaatiota hyödyntäen. Jos olet umpikujassa, tartu ensimmäiseksi mieleen juolahtavaan asiaan, miten outo se sitten onkin, ja tee siitä osa ratkaisua.

Koska taiteesta abstraktiona on mahdotonta kirjoittaa kiinnostavasti, ja huomaan olevani pääkirjotuksen suhteen umpikujassa, hyödynnän lateraalista ajattelua ottamalla luomiseni tueksi ensimmäisen mieleen juolahtavan asian. Se on myllynkivi. Sellainen harmaa, keskiaikainen ja raskas. Outoa.

Mistä myllynkivi tulee? Idea kivestä on varmastikin luova, mutta onko se taidetta? Juuri nyt näen vain itseni vajoamassa pohjaan raskas kivi kaulassani velvollisuuksien kaikotessa pintaiseen maailmaansa.

Myllynkivi on tekniikkaa, jolla saatiin leipää pöytään ajat sitten. Nykyistä luovaa teknologiaa ovat mobiilipelit, joita hyödynnetään kohta kouluissakin. Ne ruokkivat mielikuvitusta. Kerran Tanskassa tapasin pojan, joka oli seitsemän mutta rakensi Minecraftissa omia universumejaan. Oli vaikeaa keksiä, mitä annettavaa koululla hänelle olisi.

Toivon, että poika päätyy tekemään jotain suurta eikä käytä luovuuttaan vain projektiyhteiskuntamme polttoaineena. Innovointi on äärimmäisen luovaa, mutta taidetta se ei aina ole. Se on liian lyhytjänteistä. Se on eri maailmasta kuin järkkymätön myllynkivi.

Usein taide kiteyttää jotain, jota kaikki ovat salaa ajatelleet, mutta kukaan ei ole halunnut tai osannut sanoa. Tässä voi lainata Schopenhaueria: ”Lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.” Voisiko myllynkivi kertoa meille jotain, mitä olemme unohtaneet?

Taide kasvattaa, viihde tyydyttää. Tässä mielessä Cheek on ilman muuta taidetta jollekin, jossakin elämäntilanteessa. Siitäkin huolimatta, että myllynkivi ei sovi räppärin kaulaan edes ironisesti, osaksi vaikkapa Kuka muu muka -kappaleen musavideota. Vai olisiko juuri se taidetta?

Mistä taide tulee, ja mihin tarvitsen sitä tai myllynkiveä, kun facebook ja ajastimella toimiva kahvimyllykin on keksitty?

En kai mihinkään. Myllynkivi kaulassa on raskasta, ja onnistuu se elämä muutenkin. Tämäkin pääkirjoitus olisi voinut olla helpommin lähestyttävä.

millstone2

Taidekaan ei tyydytä tarpeita. Ne hetket, jolloin olen kohdannut jotain myöhemmin taiteeksi kanonisoimaani, ovat ne olleet epämiellyttäviä. Tunteet ovat kulkeneet hämmennyksestä varuillaanoloon ja turhautumiseen. Mitä tämä nyt taas on? Saako tästä oikeasti nauttia? Missä on kaukosäädin?

Taide pakottaa palaamaan muuttumattomien asioiden äärelle ja etsimään vastauksia itse. Myllynkiveä ei tarvita enää mihinkään, mutta kirjoitan siitä silti pääkirjoitusta.

Elon toimitus kirjoittaa nyt taiteesta. Opiskelijahintaiseen taiteeseen menovinkkejä antaa Anni Klutas. Moni taide vaatii runosieluisuuden lisäksi suurta koneistoa, kuten myös opiskelijateatteri Speksi, josta kirjoittaa Vivi Vaissi. Alumnimme Otto Ripatti ja Asko Kauppinen pohtivat tekstissään työn ja taiteen monitasoisia yhteyksiä. Heini Vainikka määrittää taiteen häilyviä rajoja sanakirja kädessään. Itse kerron tunteita ja ajatuksia herättäneestä kokemuksestani Ylioppilastetterin Saastassa.

Tämä on viimeinen teemani päätoimittajana. Olen kokenut ryhmäflown toimituksessa ja pohtinut opiskelijalehden merkitystä ja merkityksettömyyttä. Olen inspiroitunut ja turhautunut. Ehkä ennen kaikkea olen kokenut, että elämässäni, ja toivottavasti jonkun muunkin elämässä, on ollut uusi kanava. Se on ollut upeaa. Tilalleni tulee Vivi Vaissi, joka vieköön Feenix-lintuamme uusiin, taiteellisiin korkeuksiin!

Taiteilkaa!

Mikko Eloholma

Kuvat | 1. Mari Rissanen | 2. Flickr, creative commons

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑