Dare to Learn – matkani toimitusjohtajaksi

TAPAHTUMAT Toimin kansainvälisen oppimisen suurtapahtuman, Dare to Learnin, toimitusjohtajana. Paikka kuulostaa – ja monin tavoin onkin – kasvatustieteilijän unelma, mutta tittelien ja brändien takana on aina ennen kaikkea inhimillinen tarina. Väitän, että juuri niitä ei jaeta riittävästi. Inhimillisyys on kuitenkin ainoa tapa, jolla voimme yhdistyä toisiin ihmisiin. Ainoa pinta, johon voimme tarttua. Niinpä: tässä on minun tarinani.

Elokuussa 2016 koin opiskelija-aktiivin kroonista väsymystä töiden, luottamustoimien ja opiskelujen liian pyhän kolminaisuuden vuoksi. Kun minulle linkattiin kahvittelukaveriksi Akseli, joka kuulemma järjesti ”jotain isoa oppimisen saralla”, en oikeastaan tiennyt suostuinko uteliaisuudesta vai kohteliaisuudesta. Muistan kahvilan epämukavan matalat tuolit. Siitä hetkestä muuttui silloisen elämäni suunta. En vain tiennyt sitä vielä tuolloin.

Syyskuussa ja lokakuussa työskentelin vapaaehtoisena Dare to Learnin ohjelman parissa. Pohdimme, miten järjestetään maailman paras oppimistapahtuma. Se tuntui täysin saavutettavalta tavoitteelta.

Marraskuussa valmistelin keväistä muuttoani Yhdysvaltoihin. Hain viisumia, irtisanoin asuntoni, pidin nostalgisella itkulla maustettuja hyvästelyiltoja opiskeluaikojen kodille, valitsin yliopistokursseja. Kympin tytön kapinaa oli vaihtaa yhteiskuntapolitiikka nykytanssin jatkokurssiin. Päätin, että Amerikassa olisi aikaa laiminlyödylle keholle.

Joulukuun alussa olin laservalojen ja kiihkeän nuoren energian keskellä Messukeskuksessa, kun Akseli totesi, että on harmi, etten voi hakea toimitusjohtajan paikkaa vaihtoni takia. Ylikallis falafel-annos jäi kesken, kun ilmiselvä iski tajuntaan. Minä jään tänne ja ryhdyn toimitusjohtajaksi. (Ja olisi valetta, jos en myöntäisi, että seuraava ja sitä seuraava ja sitä seuraava ajatus oli: ”Ei. En varmasti pysty. En osaa.”)

Viisumi umpeutui, minä jäin.

25323464_1660669527287739_1747105180_n
Anni Klutas Dare to Learn -tapahtumassa

Tammikuussa seisoin toimistohuoneessamme yksin ja painoin käteni sen vihreään seinään. Otin selfien ja mietin: tältä kai näyttää toimitusjohtaja. Kutsuin kymmenhenkisen vapaaehtoistiimimme vanhempieni luo viikonlopuksi Espooseen. Se kävi mainiosti nollabudjetin mökkireissusta. Puhuimme kuukauden aikana strategiasta, tavoitteista, budjeteista ja myyntifunneleista. Näin jälkikäteen ajatellen olin huolestuttavan pihalla näistä kaikista. Ehkä juuri se teki minusta niin ennakkoluulottoman ja rohkean.

Helmikuussa kohtasin esimiestyön arjen vähän liian suurella hörpyllä vettä keuhkoihin. Alun itsevarmuus alkoi karista. Aloin ymmärtää, millaista työmäärää tarkoittaa viiden nollan suuruiset rivit budjetissa. Samalla olin jatkuvasti niin monin tavoin ylpeä tiimistäni; rohkeasta, sisukkaasta ja välittömästä.

Maaliskuussa matkustin lomalle Aasiaan. Vaikka olin luvannut, että jätän Slackin rauhaan, kurkin sieltä muka huolettomasti tilannetietoja. #success-kanava oli jatkuvasti tulessa. Tunsin ilon rinnalla yllättävää epävarmuutta: tarvitaanko minua mihinkään? Olin yhtäkkiä johtajuuden perusdilemman ytimessä: samalla kun tarkoitus on tehdä itsensä johtajana jokseenkin tarpeettomaksi, on henkilökohtainen tarve kokea itsensä tarpeelliseksi lähes yhtä vahva.  

Otin selfien ja mietin: tältä kai näyttää toimitusjohtaja.

Huhtikuussa avasimme lippukaupan. Ensimmäinen lipunostaja tuntui yhtä aikaa jumalalta ja hullulta: hänkö todella uskoo, että saamme tämän tapahtumaan? Kävin työnohjauksessa ja pohdimme, millaista on kestää paineita; niitä joita sidosryhmät asettavat ja etenkin niitä, joita itse asetan (jälkimmäiset ovat hyeenoja). Opetusministeriössä ja Opetushallituksessa vierailu alkoi tuntua jo tuttavalliselta. Mietin, etten ehkä vuosi sitten ihan tarkkaan edes tiennyt, mikä kyseisten organisaatioiden ero on. Valvoin liian monia aamuöitä hikisissä, mytätyissä lakanoissa.

Toukokuussa kaikessa alkoi maistui hiljalleen loppukirin suolaisen suloinen maku. Se nosti adrenaliinitasot ja toimiston kierrokset usein yhteiseen flow-tilaan. Samalla kaikki tuntui olevan pelottavan auki: ohjelma, rahoitus, tuotanto, vapaaehtoiset. Kokeneempien tapahtumatuottajien kommentit siitä, että tulisi vain bluffata ja miettiä juoksun aikana miten asia hoidetaan, naurattivat ja itkettivät yhtä aikaa. Bluffasin silti. Kävin viikonloppuretriitillä Suomen eteläisimmässä saaressa, jossa tuuli pyyhki tukossa olleita ajatuksia hyiseen mereen. Saunassa ystävän kyljessä muistin, että olen paljon muutakin kuin toimitusjohtaja.

Kesäkuussa tajusimme tehneemme yhden taloudellisesti merkittävän mokan. Olimme niin helpottuneita siitä, että kokonaisrahoitus vaikutti olevan vihdoin kasassa, että nauroimme virheellemme. (Ja heti seuraavana päivänä soitin kirjanpitäjälle ja lakimiehelle.) Juhannuksena tanssin Lonnassa kumisaappaissa. Olin huoleton ja onnellinen. Kevään katastrofiajattelu tuntui kaukaiselta.

Heinäkuussa istuin kahden työntekijäni kanssa autioituneen yhteistoimiston keittiössä ja pohdimme naisten asemaa työelämässä ja miten siihen voisi itse vaikuttaa. Lounastunti venyi kahteen. Totesin, että tässä jos missä on esihenkilötyön merkitys. Kävimme tiimin kanssa Robinin keikalla. Teimme suunnitelmia syksyä varten, lähetimme viestejä automaattivastaajiin, katkoimme aamukamman piikkejä.

25383115_1660670000621025_490296599_o
Dare to Learn tiimiläinen Rita Tapio

Elokuussa toimisto täyttyi yhtäkkiä säpinällä. En muista elokuusta juurikaan yksityiskohtia. Muistan sen, kuinka viikkopalavereissa teki usein mieli tanssia. Muistan deadlinet, joiden piti olla ehdottoman viimeisiä ja silti ne venyivät. Sunnuntai-illat toimistolla. Lippukaupan saldon maanisen päivittämisen. Räjähtävän riemun loppuunmyynnistä. Pelon siitä, ettei kukaan kuitenkaan tule paikalle. (Mutta kyllä ne sitten tulivat, mokomat.)

Syyskuun viidennen aamuna pidin keynoten, jota oli kuuntelemassa noin 1000 henkeä. Se oli ja pysyy varmasti pitkään elämäni hienoimpana yksittäisenä kokemuksena. Istuimme Yrjö Engeströmin kanssa samalla sohvalla takahuoneessa ja pohdimme maailmaa. Se on niin eri ja silti kuitenkin niin kovin sama meille kahdelle.

En kuitenkaan unohda yhtä tunnetta. Sitä, kun kutsuin viimeisen tapahtumapäivän lopuksi lavalle tiimini. He eivät meinanneet ensin tulla; kuhisivat mutta odottivat verhon takana.

Come on, come on to the stage! hoin mikkiin. Ja lopulta he tulvivat lavalle, Dare-paidoissaan, maailman leveimmissä hymyissään.

Mietin: tätä on se yhteiskunnallinen muutos, johon minä uskon.

Teihin minä uskon.

***

Jos haluat tietää tarkemmin, mikä on Dare to Learn, lue esimerkiksi tämä tai tämä blogikirjoitus.

25371263_1660670860620939_99267257_o(1)
Dare to Learn -tiimiläisiä lavalla

 Anni Klutas

Dare to Learnin toimitusjohtaja

Kuvat | Petri Anttila (kuva 1) & Oona Pohjolainen (kuvat 2 ja 3)

Mainokset

Olisiko sinulla hetki aikaa keskustella tuutoroinnista?

Fuksisitsit on vietetty onnistuneesti ja fuksiristeily häämöttää viimeisenä kaikille fukseille järjestettävänä etappina. Niimpä koen, että nyt on hyvä aika purkaa vähän ajatuksia ja oivalluksia niin tuutoroinnista kuin ensimmäisestä järjestövuodestani.

Viime marraskuussa astelin AKK:n kokoukseen ensimmäistä kertaa ikinä, melkoisen hämmentyneenä, mutta sitäkin kiinnostuneempana untuvikkona. Järjestötoimijuus kiehtoi, ja mielessä oli rykelmä erilaisia toiminnan osa-alueita – silti jokin tuntui jarruttavan sitoutumista. Ei aikaakaan kun järjestäytymiskokouksen kannustava ilmapiiri kuitenkin kahmaisi otteeseensa, ja päädyin jakamaan fuksi- ja tuutorvastaavan pestin yhdessä Vilman kanssa.

 

22550988_1854756474553970_597658774_o.jpg

Tuutorivalintoja jännitettiin kevään puolella hartaasti: hakijamääristä ei tullut minkäänlaista tietoa ennen varsinaisia valintoja, joten omaa asemaansa saattoi vain arvuutella. Tietysti toivoin myös mukaansatempaavaa ja aktiivista tuutoriporukkaa, sillä jokaisella meillä on tärkeä rooli uusien opiskelijoiden pengerperheeseen integroimisessa. Odotukset olivat katossa, mutta en olisi voinut kuvitella niiden ylittyvän moninkertaisesti. Kun kasa erilaisia ihmisiä laitetaan yhteen, voi siitä seurata joko katastrofi, tai äärimmäisen hedelmällinen ja hauska seikkailu, ja onnekseni voin lukita vastaukseksi jälkimmäisen.

Keväällä ja kesällä rakensimme yhteistyötä sekä oman kahdeksan henkeä käsittävän tuutoriporukkamme, että luokanopettajatuutoreiden välillä. Suunnittelukokouksien lisäksi järjestimme hengailuiltoja ja nautimme kesästä mökkeilemällä niin Kivinokan siirtolapuutarha-alueella kuin Viron Kloogarannassakin.

Ennen kuin orientaatioviikot alkoivat, olimme ehtineet jo suunnitella kampuskierrokset ja vapaamuotoiset tapahtumat sekä muodostimme aktiivisen sosiaalisen median tiedotuskanavan, eli yksityisen Facebook-ryhmän. Oman fuksivuoden onnistuneimmat tapahtumat olivat vielä kirkkaassa muistissa, ja niistä saatuja ideoita hiottiin huippuunsa. Orientaatioviikon tapahtumissa oli lähes poikkeuksetta kolminumeroinen määrä osallistujia, joten onnistunut organisointi vaati panostusta kommunikaatioon kaikkien tuutoreiden välillä.

Ennakkopiknikpäivän koittaessa jännitti hurjasti – vaikka olimmekin käyneet keväällä koulutuksissa ryhmänohjauksen tueksi, mietitytti kuinka huomioin sekä lähestyn kymmeniä opiskelijoita kullekin helpolla ja jännitystä lievittävällä tavalla. Hyvä henki syntyi nopeammin kuin osasin odottaa, ja orientaatioviikkojen tapahtumat olivat täynnä hauskoja hetkiä. Henkilökohtaisesti paras palkintoni tuutoroinnista oli nähdä fuksien innostuminen ja inspiroituminen – lämpö on se sana, jolla kuvailisin Siltavuorenpenkereen yhteisöä, ja sen halusin tarttuvan jokaiseen uuteen opiskelijaan.

Ison pyörän tuomat muutokset opintojen rakenteessa sekä yliopiston toiminnoissa puolestaan turhauttivat hetkittäin: välillä täytyi myöntää itselleen, että ei edes tarvitse osata vastata jokaiseen tulevaan kysymykseen. Useimmiten vastaus tosin löytyi vain yhden viestin näpyttelyn vaivalla rakkaaksi muodostuneen tuutorkollektiivimme whatsappryhmästä. Samalla kaavalla toimi myös jaettu pesti tuutorvastaavina: etenimme yhdessä keskustellen, ja tukenamme olivat myös muut hallituslaiset, joilta sai aina kysyä apua.

Lopetellessani hiljalleen tuutorin tehtäviä (lue: virallisesti – fukseja en silti aio hylätä <3) ja muistellessani koko ajanjaksoa, nousee päällimmäiseksi tunteeksi kiitollisuus. Tuutoritoiminta on tuonut minulle kymmeniä uusia ystäviä, valtavasti lisää kompetensseja ryhmänohjaukseen sekä vuorovaikutustilanteissa toimimiseen, itsevarmuutta ja hurjan paljon muistoja, joille voi vedet silmissä nauraa myöhemmin.

Suosittelen tuutoriksi hakeutumista ihan jokaiselle – sen lisäksi, että saat hyvää mieltä muiden auttamisesta ja uusia ystäviä, kehityt myös valtavasti ihmisenä sekä ryhmässä toimijana. Fuksi- ja tuutorivastaavana toimiminen puolestaan on pehmeä lasku järjestötoimintaan, ja toimit pestissäsi merkittävänä yhteyshenkilöinä uusien opiskelijoiden ja muiden järjestösi toimijoiden välillä. Toisaalta opit sisällöntuotannosta ja viestinnästä. Tiedekunnan tuutorihaku järjestetään keväällä, mutta järjestöissä fuksi- ja tuutorvastaavina toimivat henkilöt tullaan valitsemaan jo marraskuussa – nyt on siis aika harkita vakavasti, kiinnostaisiko sinuakin ’’toiseksi fuksivuodeksi’’ tituleerattu syksy!

Killan Alumnisauna

TAPAHTUMAT AKK:n uusi työelämätapahtuma Alumnisauna järjestettiin maanantaina 20. huhtikuuta Kattosauna Sivistyksellä. Illan aikana juteltiin rennossa hengessä työelämästä, työnhausta ja pääsivätpä alumnit muistelemaan opiskeluaikojaankin. Killalla on pitkät perinteet työelämäekskursioiden järjestämisessä, mutta tällä kertaa haluttiin kokeilla jotain ihan uutta.

Idea Alumnisaunan taustalla oli tuoda opiskelijat ja alumnit yhteen epämuodollisemmassa tilaisuudessa kuin mitä työelämätapahtumat yleensä ovat. Yhdessä Specia ry:n kanssa järjestetyssä tapahtumassa oli tarjolla ruokaa ja juomaa, jonka jälkeen siirryttiin keskusteluosioon. Paikalla oli kolme alumnia, joista löytyi niin henkilöstön kehittäjä, projektipäällikkö kuin järjestökentän toimija.

Opintojensa alkuvaiheessa olevia opiskelijoita mietityttivät varmasti alumnien ajatukset sivuaineista, niiden valitsemisesta ja merkityksestä. Alumnit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että opinnoissa kannattaa keskittyä omien kiinnostuksenkohteiden seuraamiseen. Sivuaineista voi toki olla hyötyä tulevaisuudessa, mutta mikään ratkaiseva tai rajoittava tekijä työmarkkinoilla ne eivät ole – tärkeintä on kokonaisuus. Kokonaispaketin merkitystä alumnit painottivat illan aikana useaan otteeseen. Huomionarvoista on myös, että se mikä tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta ilmiöltä, ei välttämättä ole sitä enää viiden vuoden päästä, joten katseet kannattaa suunnata avoimin mielin tulevaisuuteen!

Paljon kysymyksiä herätti myös se, miten vastavalmistunut maisteri voisi löytää ensimmäisen oman alan työpaikkansa. Yhdeksi tärkeimmistä tekijöistä työllistymisessä nousi verkostoituminen esimerkiksi harjoittelun tai opiskelijajärjestötoiminnan kautta. Alumnit olivat kokeneet aikanaan työnhaussa erityisen haastavaksi työn vaativuuden arvioimisen. Helpoimpiin hommiin kun ei haluta palkata maisteria, mutta moniin haettuihin paikkoihin etsitään enemmän työkokemusta kartuttaneita tekijöitä. Opiskelijoita rohkaistiinkin ottamaan yhteyttä työpaikkaan jo ennen hakemuksen lähettämistä ja kysymään avoinna olevan työpaikan vaativuudesta sekä sisällöstä. Sillä säästää myös omaa aikaansa, kun ei turhaan hae paikkoja, joihin haetaan toisenlaisia osaajia. Toisaalta alumnit muistuttivat, että toisinaan vaativiinkin tehtäviin saatetaan hakea työntekijää, joka ei ehkä vielä ole valmis paketti, mutta hänestä voidaan saada sellainen kouluttamalla. Alumnit olivat yhtä mieltä siitä, että työhakemusten lähettämisessä kannattaa määrän sijaan panostaa laatuun ja hakea ennen kaikkea niitä paikkoja, joihin on itsellä kiinnostusta ja edellytyksiä.

Osallistujien mukaan illan parasta antia oli huomata, kuinka paljon yhteistä aivan erilaisissa töissä saattaa olla. Vaikka alumnien kokemukset työelämästä poikkesivat toisistaan, asiantuntijatöissä on kuitenkin tiettyjä taitoja, joita työpaikasta riippumatta yleensä tarvitaan. Huojentavaa oli myös kuulla, että vaikka kasvatustiede onkin sinänsä pieni ja tuntematon oppiaine, kasvatustieteilijöitä yleensä arvostetaan työelämässä ja meillä on myös selkeitä vahvuuksia. Monia ilahdutti varmasti jo pelkästään se tieto, että myös vastavalmistuneet kasvatustieteilijät ovat saaneet paljon vastuuta ja vapautta työssään kahvinkeittelyn sijaan.

Alumnit näkivät kasvatustieteiden tutkinnon hyvänä myös työmarkkinoiden ollessa epävarmempia, sillä tutkinnostamme on hyötyä hyvin monenlaisissa työtehtävissä. Kasvatustieteilijä osaa katsoa maailmaa useista eri näkökulmista ja löytää monipuolisesti ratkaisuja työelämän ongelmiin. Vahvan yleisen osaamisen lisäksi opimme nopeasti hallinnollista osaamista tai vaikkapa työoikeutta sen verran kuin tarvitsee. Vaikka kasvatustieteilijä olisikin työpaikalla ainut koulutuksensa edustaja, ei sitä kannata häpeillä, vaan sen sijaan rohkeasti tuoda oma osaamisensa esille!

AKK:n työelämätiimi järjestää vuosittain muun muassa ekskursioita sekä sivuaine- ja työharjoitteluillan. Tänä keväänä innokas viiden hengen työelämätiimi on inspiroitunut yhdessä kehittelemään uusia ideoita. Alumnisaunan lisäksi täysin uutta Killan toiminnassa tulevat olemaan työelämäsafarit, joissa opiskelijat pääsevät pariksi päiväksi kokeilemaan työntekoa johonkin työpaikkaan, sekä After work -illat kesän koittaessa.


Vivi Vaissi

Petra Katainen

Kuvat | 1. Vivi Vaissi | 2. Sara Haura

Jytää, räppiä ja nykytanssia – Kiltarock 2014

TAPAHTUMAT AKK:n järjestämää kaikkien aikojen ensimmäistä Kiltarockia vietettiin Alina-salissa sunnuntaina 16.11. Syksyn kuumimmilla sisäfestareilla tunnelma aaltoili genrestä toiseen. Illan avasi tunnelmallisella akustisella setillään  Jussi ja Pinja, mistä siirryttiin luontevasti  mm. hip-hopia ja reggaeta yhdistelevään Rinne ja Beansiin.

The Graceful ja Over Control -performanssit tarjoillut tanssiryhmä latasi Alina-saliin jännittyneen ja tiiviin tunnelman, joka purkautui serpentiini-sprayn lailla muutaman onnekaan niskaan. Illan jammailubändinä toimi Latinalaisen Amerikan klassisia sävellyksiä ihailtavalla tarkkuudella soittanut kolmen miehen kokoonpano.

Suomalaista rockenrollia paukutti Jabaduu Jam, minkä jälkeen ilta päättyi Tauin tarjoamaan utuiseen DJ-settiin. Meininki oli loistava ja ilmassa väreili huhuja jo Kiltarockista 2015… Kuvat puhukoot puolestaan!

kiltarock_13

kiltarock_1
Jussi ja Pinja
kiltarock_3
Rinne ja Beans


kiltarock_5
Rinne ja Beans
kiltarock_6
Rinne ja Beans
kiltarock_7
The Graceful
kiltarock_8
The Graceful


kiltarock_10

kiltarock_9
Jammailubändi

 

kiltarock_2

kiltarock_11
Jabaduu Jam
kiltarock_12
Jabaduu Jam

Teksti ja kuvat |

Mikko Eloholma

Kasvismössöä – I’m on a boat!

TAPAHTUMAT On kaunis huhtikuinen torstai ja istun Helsingin päärautatieasemalla InterCity2-junan yläkerrassa. Tästä reissusta sovittiin jo edeltävänä syksynä. Seurassani on kaksi nauravaista luottoystävääni ja kolmas hyppää kyytiin matkan varrelta. Porukka on tuttu, mutta kolmannen vuoden opiskelijaksi tunnen jännittävää uutuudenviehätystä. En voi olla hymyilemättä, kun katson turkoosinvärisiä haalareitani ja mietin, että pääsen vihdoin kokemaan ensimmäisen kasvisristeilyni. Pian kello on 16.02 ja juna nytkähtää liikkeelle. Turku ja Ruotsin vedet, täältä tullaan!

kr_3

Mikä kasvisristeily?

Kasvisristeily on jokavuotinen opiskelijatapahtuma, joka nimensä mukaisesti kokoaa Suomen kasvatustieteen opiskelijat samaan paattiin juhlimaan toinen toisiaan. Kasvisristeily on suunnattu nimenomaan niille kasvatustieteen opiskelijoille, jotka eivät valmistu opettajiksi. Risteilyn järjestäjäkaupunki vaihtuu vuosittain, mutta perinteisesti risteily sijoittuu keväälle ja laiva aloittaa matkansa Turun satamasta. Ensimmäisen kasvisristeilyn järjesti Joensuu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. Tänä vuonna vastuussa tapahtumasta olivat tamperelaiset kollegamme.

Tunnetusti jo matka Turkuun lasketaan osaksi hulvatonta tapahtumaa. Toisin sanoen kyseessä on eräänlaiset risteilyn etkot, jotka mahdollistuvat, kun kulkeminen tapahtuu bussilla tai junalla. Tänä vuonna osallistujia Helsingistä oli tavallista vähemmän: suunnistimme Turkuun vain kahdentoista kasviksen voimin, mikä toisin sanoen tarkoittaa kolmea hytillistä. Näin ollen emme tavalliseen tapaan kulkeneet Turkuun yhteisellä bussikyydillä, vaan jokainen sai itse päättää, kuinka aikoo Turun satamaan matkata. Hyttiseurueemme päätyi valitsemaan junan, sillä tarjoushintaiset bussiliput loppuivat nopeammin kuin valtaosa osasi arvatakaan. Matkamme sujui joka tapauksessa erittäin leppoisasti, eikä opiskelustressistä ollut tietoakaan.

Täytyy myöntää, että pääsin kokemaan tämän akateemisen risteilyhuuman ensimmäistä kertaa vasta kuluvana keväänä, vaikka vuosia kasviksena on takana pian kokonaiset kolme. Aiempi käsitykseni kasvisristeilystä perustuikin lähinnä opiskelutovereideni enemmän tai vähemmän loogisiin tarinoihin sekä kuviin sosiaalisessa mediassa. Tämän lukuvuoden alussa päätin, että nyt on korkea aika luoda omia risteilymuistoja.

Ketkä kasvikset?

Tänä vuonna kasvisristeilijöitä oli kaiken kaikkiaan Joensuusta, Jyväskylästä, Rovaniemeltä, Tampereelta, Turusta ja meiltä Helsingistä. Vaikka olemme kaikki yhtä suurta kasvissalaattia, löytyy joukostamme myös variaatiota niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Riippuu yliopistosta, minkä väriset haalarit kukin kasvis pukee päälleen: esimerkiksi Jyväskylässä ja Rovaniemellä pukeudutaan oranssin sävyihin, Tampereella metsänvihreään, Turussa punaiseen ja Joensuussa tummansiniseen. Jokaiselle Helsingin yliopiston kasvatustieteilijälle lienee selvää, että oma värimme on ihana ja raikas turkoosi!

Myös pääaineet vaihtelevat yliopistoittain. Helsingissä käyttäytymistieteiden laitoksen kasvikset opiskelevat pääaineenaan sekä yleistä että aikuiskasvatustiedettä. Jyväskylässä ja Joensuussa pääaineeksi valitaan joko yleinen tai aikuiskasvatustiede, kun taas Rovaniemellä vaihtoehtona on myös mediakasvatus edellä mainittujen rinnalla. Tampereen malli on samantapainen kuin Helsingissä, mutta tutkintonimike on elinikäinen oppiminen ja kasvatus, johon sisältyy luonnollisesti niin yleistä kuin aikuiskasvatustiedettäkin.

kr_2
Kasviksia Tampereelta

Terminaalin tuntumassa

Ilojen ilotulitus alkoi, kun saavuimme Turun satamaan. Terminaalirakennuksen edessä odotti lukuisia tuttuja kasvoja, joiden näkeminen sai minut suorastaan herkistymään onnesta. Iloisesta jälleennäkemisestä saan kiittää Specian helmikuista ainejärjestökoulutusta, jossa pääsin luomaan uusia ystävyyssuhteita Suomen kasvatustieteilijöihin. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että nimenomaan kasvisristeily on oiva mahdollisuus saada uusia ystäviä ja ottaa paikka valtakunnallisessa kasvisverkostossa! Koska kaikki olivat saapuneet satamaan hyvissä ajoin, saimme aikaa nauttia satamabaarin antimista sekä auringonpaisteesta terassilla. Vajaa parituntinen kului kuitenkin nopeasti ja pian meidän oli juostava laivaan.

Kippari-Kallen matkassa

Seikkailun aluksi kippasimme matkatavarat hyttiin, minkä jälkeen seurueemme juoksi etsimään ruokaa, jotta ehtisimme kylläisinä ainejärjestöjen rastikierrokselle. Etsinnät päättyivät lopulta laivan buffet’hen, jonka valitsimme korkeista hinnoista huolimatta. Ruokaillessamme päädyin haastattelemaan tarjoilijaa, jolle kerroin ystävieni huvittuneiden katseiden ympäröimänä olevani ”kiinnostunut kaikenlaisesta koulutuksesta”. Valitettavasti myöhästyimme rastikierrokselta, mutta osallistuimme spontaanisti rovaniemeläisten rastille, jolla meidän tuli näytellä lappalaisen elämäntarina. Sanomattakin on selvää, että tulkintamme oli jokseenkin erikoinen.

Vaikka itse olimmekin kasvisristeilyllä, oli laiva lastattu myös muilla matkaajilla. Joukossamme oli jonkin verran eri alojen opiskelijoita, joista muutama kertoi olevansa tuutoriristeilyllä. Kuten tavallista, laivalla oli myös paljon ns. vapaa-ajan matkustajia. Keskustelut vastanntulijoiden kanssa olivat varsin avartavia ja samalla pääsimme kertomaan omasta alastamme – yleinen ja aikuiskasvatustiede on monelle  ulkopuoliselle tuntematon oppiaine.

Isossa laivassa liikkuminen kävi suorastaan suunnistamisesta. Löysimme kuin löysimmekin Tax freen, jonka huomassa kului tovi. Ostoksilta palattuamme oli aika jatkaa huolellista juhlimista ja löysimme tiemme naapurihyttiin tuttujen vuosikurssilaistemme seuraan. Seuraavaksi suuntasimme yhdessä yläkannen pienehköön yökerhoon, joka näytti täyttyneen haalaripukuisista kasviksista. Yön viimeiset tunnit kuluivat tanssien ja lopulta jatkopaikkaa etsien. Viimein väsymys vei voiton ja raahasimme itsemme hyttiin, jossa vaivuimme unten maille.

kr_1

Osa kasvisristeilijöistä jaksoi jatkaa asianmukaista juhlimista myös koko perjantain. Itse olin yksi niistä, joka aamiaisen jälkeen jatkoi uniaan pimeän hytin uumenissa aina iltapäivään asti. Sovimme ainejärjestöjen hallitusten kesken hyvissä ajoin ennen risteilyä, että tapaamme laivalla perjantaina suunnitellen yhteistä hallitusten mökkiviikonloppua. Olin unohtanut, missä hallituslaisten oli määrä tavata, joten en valitettavasti päässyt paikalle. Sain silti onnekseni kuulla Helsinkiä edustaneelta toveriltani, että mökkiviikonloppu sovittiin alustavasti ensi syksyn alkuun. Jee! Kasvisristeilyn ansiosta tapaaminen järjestyi kuin luonnostaan. Tosin ensi kerralla voisin itsekin olla paikalla.

Suuntasimme viimeisen Tax free -reissun kautta istuskelemaan livemusiikin elävöittämään anniskeluravintolaan, jossa sain nauttia viimeisen gin tonicini. Ei vierähtänyt kuin hetki ja huomasin, että saavumme pian lähtöpisteeseen. Kohta olimmekin jo pakkaamassa tavaroita ja poistuimme pysähtyneestä laivasta. Juna odotteli meitä terminaalin tuntumassa ja ymmärsin haikeana, että on aika hyvästellä. Vilkuttelin reippaana ohikulkeville kasvissiskoilleni ja vetäydyin junavaunun yläkertaan lepäämään.

Eka kasvisristeily – mitä jäi käteen?

Odotukseni risteilystä täyttyivät ja jopa ylittyivät. Kuten sanottua, kasvisristeily on oiva mahdollisuus saada ystäviä, verkostoitua ja yksinkertaisesti pitää hauskaa. Harmillista on, että kaikki on ohi liian nopeasti. Silti käteen jäi haalarimerkin lisäksi ensimmäiset riemukkaat kasvisristeilymuistot! Toivoisin, että tapahtumia, jotka kokoavat yhteen koko valtakunnan kasvatustieteilijät, olisi huomattavasti enemmän. Vaikka omien opiskelukaverienkin vertaistuella pääsee pitkälle, kannattaa rohkeasti kurkistaa myös muualle Suomeen, jossa omaa erityistä tieteenalaamme harrastetaan. Olit sitten Helsingistä, Turusta, Joensuusta, Jyväskylästä, Rovaniemeltä tai Tampereelta, voit laskea itsesi laivalla samaksi kasvismössöksi!

Elina Tervonen
Kirjoittaja koki kasvisristeilyn huuman kolmantena opiskeluvuotenaan

Helan går – Salakapakkasitsit 22.2

TAPAHTUMAT Aivan kuin olisi jäänyt jumiin aikakoneeseen ja siirtynyt lähes sata vuotta taaksepäin. Helmet kimaltavat ja hapsut heiluvat. Tapahtumapaikkana on opiskelijatila Gustavus Rex ja meneillään vieraiden vastaanotto. AKK:n järjestämät sitsit salakapakkateemalla ovat juuri alkamassa ja tupa täyttyy hyvää vauhtia tyylikkäistä ja iloisista naisista – sekä miehestä.  Ilmassa on lähes suuren urheilujuhlan tuntua, eikä vähiten siksi, että Suomi on juuri voittamassa USA:n olympiajääkiekossa 5-0. Haivattavissa on selvästi odotusta, ja ensikertalaisilla myös pientä jännitystä. Väkeä parveilee juomamyyntipisteen kulmalla varmistaakseen oman nesteytyksensä siltä varalta, että sitsijuomat pääsisivät loppumaan. Ei aikaakaan kun sitsiväki kutsutaan sisälle salin puolelle: on aika aloittaa.

sitsit

Mitkä ihmeen sitsit?

 Sitsien alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Wikipedian mukaan eräs arvio väittää perinteen lähteneen liikkeelle brittiläiseltä ratsuväeltä, jossa miehet pitkän päivän jälkeen söivät ja joivat. Sieltä tapa olisi siirtynyt Ruotsin kautta Suomeen. Jyväskylän ylioppilaslehti (18.2.2013) sen sijaan valottaa sitsien todennäköisesti muodostuneen niin sanotun olutpenkkiperinteen pohjalta. Tämä tarkoittaa syömistä, juomista, laulamista ja leikkimistä pitkillä penkeillä. Sitsilauluja sen sijaan ovat leimanneet itseironisuus, kaksimielisyys ja poliittinen pilkka jo opiskelijoiden yhteislauluaikojen alusta lähtien.

Jokaiselle sitseillä käyneelle on kuitenkin selvää, mistä koko hommassa on kysymys: syödään kolmen ruokalajin ateria, juodaan mietoja ja väkeviä, lauletaan ala-arvoisia lauluja ja joudutaan rangaistuksi sääntörikkeistä. Lämmin ruoka syödään kylmänä ja kylmä ruoka lämpimänä. Tästä pitää huolen runsas laulujen määrä ja lauluja luonnollisesti seuraava kurkun kostuttaminen. Promillet nousevat onneksi jokaisella sitsaajalla lähes samaan tahtiin, mikä saattaa lohduttaa seuraavana aamuna sängynpohjalla mahdollisen häpeän yllättäessä.

Olympiahuumaa ja muutama liikaa

sitsit2

Palataan takaisin kultakauden tunnelmiin Gustavus Rexiin. Sitsit ovat käynnistyneet ja alkukeitot tuotu pöytiin. Pöytäseurueissa jutellaan ja syödään ja tunnelma on kovin sivistynyt. On varsin hiljaista verrattuna siihen faktaan, että yli 30 opiskelijaa on kokoontunut samaan pieneen tilaan juhlimaan. Lievää ujoutta ja alkukankeutta on havaittavissa, mikä toisaalta kuuluu asiaan, sillä me suomalaiset olemme asiallista kansaa. Selvin päin. Kukaan ei ole vielä kilisyttänyt lasia, ja vieruskaverini kasviskeitto on hupenemassa huolestuttavaa tahtia. Allekirjoittanut kerää tässä vaiheessa rohkeutensa, pyytää puheenvuoroa ”arvon neiti sitsimestarilta” ja esittää laulutoiveena mielikuvituksellisesti laulun numero yksi, ”Hyvät ystävät”. Pian pöytäseurueesta toivotaan jo ”Helan Gåria”, ja ensimmäiset shotit kumotaan kurkkuun. Laulut raikaavat ja jännittyneisyys alkaa hälvetä hyvää vauhtia maljoja nostaessa. Ensimmäiselle tauolle siirrytään kuitenkin ilman rangaistuksia. Kokemuksen perusteella rangaistuksia on kuitenkin odotettavissa pian…

Tunnelma on jo selvästi railakkaampi pääruoan tullessa vuoroon. Taustalla on tuttu ilmiö: desibelien nousu on suoraan verrannollinen promillejen nousuun. Pääruoan syömiseen on keskityttävä jo aivan erilaisella antaumuksella, sillä haarukkaan on enää haasteellista ehtiä  edes koskemaan laulujen välissä. Myös ensimmäiset rangaistukset päästään vihdoin jakamaan. Lopuillaan olevat Olympialaiset ovat selvästi inspiroineet sitsikansaa, ja illan esityksillä onkin selkeä teema. Ensimmäisenä pääsemme kokemaan uusintana voitonhuumaa, kun Suomen Leijonat musertaa USA:n 5-0. Myös seuraavissa rangaistuksissa tehdään katsauksia Sotshiin: Rexin areenalla nähdään saman illan aikana niin miesten curlingia kuin hiihtoakin.

Jälkiruoan jälkeen on aika kiskaista viimeiset siiderinpohjat kurkusta alas ja jatkaa iltaa kohti baarin tanssilattiaa. 20-luvun riehakas tunnelma on käsinkosketeltava.

Sitsikulttuuri ja opiskelijoiden hyvinvointi – mahdoton yhtälö?

sitsit3

 Sitsien jälkeisenä aamuna sitä saattaa miettiä, kuinka järkevää akateemisten aivosolujen tuhoaminen oikein on. Opiskelijan pääkoppa joutuu kovalle koetukselle tentteihin lukiessa, ja samalla kroppa saa ponnistella selvitäkseen sitseistä ja muista alkoholipitoisista opiskelija-aktiviteeteista. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että yhteisöllisyyden tunne –  joka usein tuntuu poikkeuksellisen vahvana erityisesti sitseillä – on monelle opiskelijalle tärkeä, myös (mielen)terveydellisesti. Ja kun me kerran satumme asumaan Suomessa, jossa bussissa etsitään se ainoa tyhjä penkkirivi ja tuntemattomille hymyilevät vain hieman yksinkertaiset persoonat, sanoisin tämän alkoholin kautta saavutettavan eteläeurooppalaistumisen olevan ihan hyväksyttävää.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että vastapainona on hyvä olla erilaisiakin opiskelijatapahtumia. Opiskelijoiden tukikeskus Nyyti ry:n 2011 teettämässä kyselyssä  39 % vastaajista koki opiskelijatapahtumissa käytettävän liikaa alkoholia, ja joka toinen vastaajista toivoi lisää alkoholittomia opiskelijatapahtumia. AKK:ssa pyrimmekin järjestämään säännöllisesti myös tapahtumia, joissa tavoitteena on alhoholiton mukava yhdessäolo. Niinhän se menee, että hauskanpito huonossa seurassa ilman viinaa on teeskentelyä, mutta hyvässä seurassa ilo onnistuu ilmankin. Opiskelija-aika on joka tapauksessa sen verran lyhyt verrattuna pitkään edessä olevaan työuraan, että mielestäni siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Millä tyylillä sen sitten haluaakin tehdä.

 

 Tiina Tiihonen
AKK:n tapahtumatiimin jäsen

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑