Haussa hyvinvoiva työntekijä

HYVINVOINTI Tekstissä pohditaan, miten hyvinvointi, kuntosalit ja nykyinen työelämä liittyvät toisiinsa. Asiaa on peilattu niin kirjoittajan omiin havaintoihin kuin tehtyihin tutkimuksiinkin.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, joka on rakentunut pitkälti 1800-luvulla alkunsa saaneen paperitehtaan ympärille. Vierailen yhä säännöllisesti lapsuuden ja nuoruuden maisemissani. Alkuvuodesta hieman pidemmän tauon jälkeen tein visiitin tuttuihin maisemiin ja huomasin, että jotain oli muuttunut: entiselle kotikylälleni oli ilmestynyt kuntosaleja.

Nuoruudessani opin kertomaan tarinaa kotikylästä, jonka keskustan 200 metrin osuudella on neljä baaria. Tätä tarinaa toistin sitä liiemmin kyseenalaistamatta, kun joku kysyi, minkälainen paikka kotikyläni on asua. Nyt asetelmat ovat kuitenkin muuttuneet. Baarien määrä on vakiintunut yhteen, mutta yhtäkkiä kunnan uimahallin yksi kuntolaitteille omistettu huone on saanut ainakin kolme kilpailijaa isoine liiketiloineen.

Ajattelin, että ehkä tämä on yksi hyvinvointikulttuurin ilmentymä: mielletäänhän kuntosali paikkana, josta yksilö voi ammentaa omaa hyvinvointiaan. Nyt tuosta toiminnasta vaan on tullut myös melko nopeasti leviävä liiketoiminnan muoto. Hyvinvoinnin kokemuksen voi ajatella olevan aina ruumiillinen kokemus, ja ainakin länsimaiseen hyvinvointikulttuurin eetokseen liitetään vahvasti ajatus hyvinvoinnista juuri ruumiin kunnossapidon kysymyksenä.

IMG_4336 (2)

Kysymyksessä hyvinvoinnista ja hyvinvoivasta ruumiista ei kuitenkaan päästä eroon yhteiskunnan normeista. Media on omiaan luomaan käsityksiä tavoiteltavista ja halutunlaisista ruumiista, mikä voi muodostaa esteen itse hyvinvoinnin kokemukselle, kun hyvinvoinnin rajat piirretään niin ahtaaksi, ettei sinne juuri kukaan mahdu. Työn teknologiseen murrokseen liitettiin ja liitetään vahvasti ajatus työntekijän ruumiillisuuden merkityksen vähittäisestä hiipumisesta. Vaikka joiltain osin näin on varmasti käynyt, olisi väärin olettaa, etteikö ruumiillisuudella olisi myös merkitystä. “Perinteisen” fyysisyyden lisäksi työelämä vaatii yhä enemmän uusia ruumiintaitoja kuten tunteiden säätelyä ja vuorovaikutustaitoja.

Teoksessa Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa (Vastapaino 2016) Taina Kinnunen ja Jaana Parviainen tarkastelevat rekrytointikonsulttien tuntumaa “hyvästä tyypistä”. Vaikka heidän aineistossaan konsulttien käsitys ihannetyöntekijästä ei pelkistynyt täysin ruumiin ulkoisiin piirteisiin, olivat oletukset erilaisista työssä vaadittavista sosiaalisista ja kognitiivisista kyvyistä vahvasti sidoksissa ruumiillisiin piirteisiin. Heidän analyysinsa myös osoittaa, että kulttuurin sosiaaliset hierarkiat ovat erottamattomasti läsnä siinä, kenen ajatellaan olevan “hyvä tyyppi”.

Samaisessa teoksessa Mira Karjalainen, Charlotta Niemistö ja Jeff Hearn ovat tarkastelleet “tietotyöalan voittajan tyyliä”. He tuovat esiin, kuinka ulkonäkökeskeisyyden sekä työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtymisen seurauksena työntekijöiden ruumiillisesta olemuksesta tulee osa liiketoiminnan ydintä ja arvonmuodostusta. Ruumiin kunnossapidon oletetaan kuitenkin tapahtuvan yksityisen piirissä, jolloin vastuu siitä on ensisijaisesti yksilöllä itsellään, vaikka se on olennainen osa jälkiteollisen talouden tuotantoa. Karjalaisen ja kumppaneiden artikkelin työntekijät käyttivät huomattavan osan vapaa-ajastaan täyttääkseen oikeanlaisen työruumiin hienovaraiset normit. Edellä mainittu on myös esimerkki työn ongelmien yksilöllistymisestä, josta Sanna Rikala samaisessa teoksessa oivallisesti kirjoittaa.

Lukiessa teosta suhteessa nykyiseen hyvinvoinnin vaatimukseen ei voi olla ajattelematta, että onko nykyisessä hyvinvointikulttuurissa tärkeämpää näyttää hyvinvoivalta kuin olla hyvinvoiva. Minkälaiseen vinkkilistaan ja toimenpiteisiin päädyttäisiin, jos hyvinvoinnin saavuttamisen sijaan listattaisiinkin seitsemän pahoinvoinnin lähdettä nykyisessä työelämässä? Mediakuvien kapeat käsitykset hyvinvoivasta ruumiista ja jälkiteollisen työn ruumiilliset vaatimukset ovat omiaan lujittamaan käsitystä, että hyvinvointia tulee tavoitella jopa pahoinvoinnin kustannuksella – ja että kuntosalin perustaminen on jatkossakin kannattavampaa kuin baarin perustaminen.

Pekka Koskinen

Kuva | Henrietta Pihlaja

Lähteet:

Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Toimittaneet Jaana Parviainen, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen. Tampere: Vastapaino 2016.

Mainokset

TOHTORIKOULUTUS – SATTUMA VAI PÄÄMÄÄRÄ?

”Koskaan ei pidä sanoa, ei koskaan”

TUTKIMUS Elon päätoimittaja haastatteli tohtorikoulutettavaksi pyrkivää Jasmiina Korhosta. Haastattelussa Jasmiina kertoo itsestään, polustaan tähän hetkeen, hakuprosessista jatko-opiskelijaksi, tohtorikoulutuksen sisällöstä ja tutkimushankkeesta, jossa on mukana. Puheensorinan välistä ei ole unohtunut myöskään vinkit tohtoripaikasta haaveileville.

Jasmiina odottelee reippaannäköisenä Minervan vahtimestarikoppien lähistöllä, kun juoksen tuiskuista tapaamispaikallemme. Vanhoina tuttuina juttu luistaa heti mutkattomasti ja ensimmäiset kymmenen minuuttia höpötellään niitä näitä, kun Jasmiina johdattaa minut työhuoneelleen. Näin juuri kandidaatiksi valmistuneesta itsestäni tuntuu melko upealta, että jollakin minun opiskelukaverillani löytyy aivan oikea työhuone ja oma tutkimusposteri. Kun viimein asetumme, siirrymme pikkuhiljaa haastattelun aiheeseen: Jasmiinan vahvaan pyrkimykseen päästä tohtorikoulutettavaksi. ”Sanoin joskus kaverille, että tutkija musta ei koskaan tule. Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan.” Kuinka Jasmiina siis päätyi siihen, missä on nyt?

Jasmiina Korhonen
Jasmiina Korhonen

Kenestä on kyse?

Jasmiina Korhonen on viidennen vuoden luokanopettajaopiskelija, joka työskentelee parhaillaan tutkimusavustajana FUSE-hankkeen parissa (johon kannattaa tutustua linkin takaa). Jasmiina odottelee parhaillaan gradun arvosanaa ja valmistautuu jatkokoulutushakuihin, sekä tietenkin työskentelee ahkerasti hankkeen parissa. Hän aloitti tutkimusavustajan työt, kun alkoi tehdä graduaan lasten johtajuudesta. Prosessin aikana innostus virisi myös jatko-opiskeluun yliopistolla. Ennen luokanopettajakoulutusta Jasmiina on opiskellut itsensä sosionomiksi ja opintojen aikana hän on toiminut kolme vuotta aktiivisena Käyttiksen speksissä sekä tanssijana että tuottajana.

Jasmiina sai kiinnostuksen hakea tohtorikoulutettavaksi nimenomaan kiinnostavan hankkeen vuoksi. Hän oikeastaan luonnehtii ajautuneensa tähän tilanteeseen, sillä aluksi hänellä oli vain innostus tehdä gradu jonkin kiinnostavan hankkeen parissa ja vasta myöhemmin se poiki ideaksi hakea tohtorikoulutukseen. ”Ajattelin, että ois kiva tehdä gradu jossain hankkeessa, koska yleensä niillä on tosi mielenkiintoisia aiheita ja mua kiinnosti tehdä tutkimusta jossakin tiimissä.” Jasmiina avaa motiivejaan. Hänen suunnitelmissaan on tohtorikoulutuksessa jatkaa ja laajentaa jo gradussaan aloittamaansa tutkimusta.

Odotuksia ja suunnitelmia

Jasmiina suunnittelee tekevänsä artikkelipohjaisen väitöskirjan. Toisin sanoen Jasmiina siis tekee tiimin kanssa tutkimusta, kirjoittaa tutkimuksesta tieteellisiä artikkeleita ja kolme hänen tiimin kanssa kirjoittamistaan artikkeleista päätyvät hänen väitöskirjaansa. Yksi artikkelitutkimus on jo tehty, sillä se on hänen gradututkimuksensa. ”En mä suunnitellut tekeväni tohtorikoulutusta tähän putkeen, mutta kun tarjoutui näin upea mahdollisuus, olisi ollut typerää olla ottamatta sitä vastaan.” Jasmiina kertoo. Aineistonsa lisäksi Jasmiina arvostaa kovasti myös ihanaksi luonnehtimaansa tutkimustiimiään, jonka osana tahtoo jatkaa työskentelyä.

Innostavinta Jasmiinan mielestä tulevaa tohtorikoulutusta ajatellen onkin juuri tiimi, jossa hän jo nyt työskentelee. ”Tää on ihan käsittämättömän siisti tää tiimi. Että niinku kuinka paljon näiltä voi oppia ja mitä kaikkia juttuja nää on jo tehneet. Me innostetaan tässä toinen toisiamme.” hän kuvailee. Innostavaa on lisäksi hanke, joka kietoutuu uuden opetussuunnitelman tavoitteisiin monipuolisista oppimisympäristöistä. Jännittävintä taas tällä hetkellä on, saako hän jatko-opintopaikan. Tulevaisuudessa myös hänen kirjoittamansa artikkelit tullaan julkaisemaan kasvatusalan vertaisarvoiduissa tieteellisissä journaaleissa, eikä niihin mene läpi mikä vain ”graduhöpinä”. Tämä aiheuttaa Jasmiinan mukaan myös hieman paineita ja paljon uuden opettelua.

sekalaista 005

Haku tohtorikoulutukseen?

”Ne on tosi kilpailtuja ne paikat. Vaikka olisi missä hankkeessa, tohtorikoulutukseen pääseminen ei ole mikään taputeltu homma.” Jasmiina alkaa. Hakuja on kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin. Yliopiston rahoittamat tohtorikoulutuspaikat ovat haussa vain syksyisin. Jasmiina painottaa tutkimussuunnitelman kirjoittamista, sillä se on kaikista tärkein dokumentti, jonka perusteella valinnat tehdään.

Valintakriteereitä ovat: 1) Miten tutkimus on toteutettavissa? 2) Mikä on tutkimuksen tieteellinen merkittävyys? 3) Miten tutkimus sopii kyseisen tohtorikoulutusohjelman tutkimusprofiiliin?

Hakuprosessissa täytyy tehdä myös opintosuunnitelma, jossa tulee tulla ilmi millä aikataululla ja mitä opintoja aikoo tehdä. Ohjaajat pitää olla sovittuna etukäteen, eli jatkokoulutukseen hakevan on täytynyt valmiiksi tehdä ohjaussopimus ohjaajiensa kanssa. Ohjaajia on oltava vähintään kaksi. Näiden lisäksi vaaditaan vielä opintosuoritusote. Mikäli samalla ohjaajalla on useampi ohjattava, nämä ohjattavat saatetaan hakuvaiheessa laittaa järjestykseen aiemman opintomenestyksen perusteella.

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on kaksi tohtorikoulutusohjelmaa: Seduce ja PsyCo. Jasmiina hakee Seduceen. Molemmat näistä koulutuohjelmista kuuluvat Humanistis-Yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun eli HYMYyn, joka on yksi neljästä Helsingin yliopiston tutkijakouluista. 

Lisää ohjeita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuspaikkojen hakemiseen löytyy täältä.

Mitä tohtorikoulutus pitää sisällään?

Reippaasti Jasmiina alkaa avata tohtorikoulutuksen sisältöä järkkymättömänä tietopankkina. Väitöskirjan lisäksi koulutukseen kuuluu siis vähintään 40 opintopistettä muita opintoja, joita Jasmiina kuvailee ”tutkimukseen nähden hyvin käytännönläheisiksi”. Opinnot siis koostuvat metodologiakursseista, tieteenfilosofiasta ja akateemisia valmiuksia kasvattavista opinnoista, kuten apurahahakemusten kirjoittamisesta, konferenssiesitysten valmisteluista ja tieteellisestä kirjoittamisesta niin suomeksi kuin englanniksikin.

Jasmiina avaa, että Helsingin yliopistolla on käytäntö, jossa täytyy liittyä johonkin asiantuntijaryhmään. ”Mä kuulun semmoseen kuin LECI eli Learning Culture and Interventions – Expert group. Meitä on siis tällä hetkellä 25 tutkijaa ja 35 tohtorikoulutettavaa.” Jasmiina kertoo, että tämän asiantuntijaryhmän yhdistävä tekijä on sosiokulttuuriset lähestymistavat tai toiminnan teorian lähestymistavat omissa tutkimuksissa. Jasmiinan mukaan kerran kuussa on seminaareja, joissa pääsee esittelemään tutkimuksiaan ja niistä keskustellaan yhdessä, sekä saadaan palautetta. Seuraavassa seminaarissa Jasmiina pääsee esittelemään oman posterinsa, mistä hän on hyvin innoissaan.

Kesto ja rahoitus

Kysyessäni tohtorikoulutuksen kestosta, Jasmiina vastaa, että useimmiten kesto riippuu rahoituksesta. Tavoiteajaksi hän kertoo neljä vuotta, mutta rahoitus vaikuttaa paljon siihen, pystyykö väitöstutkimusta tehdä tässä ajassa vai venyykö se pidemmäksi. Jasmiina myös kertoo, että jotkut ihmiset tekevät tohtorikoulutusta ilman rahoitusta töiden ohessa.

No entä mistä rahoitusta yleensä saadaan? Siihenkin Jasmiinalla on vastauksia. Hän itse työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, joten Suomen Akatemia rahoittaa myös hänen tohtorikoulutuksensa, mikäli hän siihen pääsee. On kuitenkin myös tohtorikoulutuspaikkoja, jotka ovat yliopiston rahoittamia. Toisin sanoen tohtorikoulutettavan palkka voi tulla siis ulkopuoliselta tutkimuksen rahoittajalta, yliopistolta tai huonoimmissa tapauksissa jäädä tulematta. Tohtorikoulutettavan tittelillä ei voi työskennellä ilman jatkokoulutuspaikkaa, vaikka rahoitus olisikin taattu ja tutkimusta aloitettu. Taas tutkimusavustajan nimikkeellä voi toimia vain maisteriopintojen loppuun asti.

HY-pääkirjasto_0307-15_1_photo Nina Finell

Muistettavaa tohtorikoulutettavalle

”Meidän hankkeessa on virallisesti minä, Kristiina Kumpulainen ja Anu Kajamaa ja ne on aivan todella kansainvälisen tason huippututkijoita, niin tulee välillä fiilis, että apua mähän saan vasta maisterin paperit enkä ole ikinä julkaissut mitään ja teen näiden kanssa hommia.” Jasmiina äimistelee. Hän muistuttaakin, että aloittelevan tutkijan kannattaa muistaa pitää jalat maassa ja olla itsellensä armollinen.  

Hän kuitenkin korostaa avun pyytämisen merkitystä ja on onnellinen siitä, että hänen ohjaajakollegansa Anu Kajamaa ja Kristiina Kumpulainen ovat paitsi ihania tukena olevia ihmisiä, myös viereisissä työhuoneissa avuntarpeen yllättäessä. Iloinen Jasmiina on myös Helsingin yliopiston tutkimuspainotuksesta, mikä takaa sen, että yliopistolta löytyy niin paljon kansainvälisesti merkittäviä tutkijoita, että mahdollisuudet omaan kehittymiseen ja verkostoitumiseen ovat hyvät.

Yhdeksi tärkeäksi osaksi tohtorikoulutustyötä Jasmiina mainitseekin verkostoitumisen. Muiden maiden tieteentekijöihin pääsee tutustumaan konferensseissa ja seminaareissa, joihin Jasmiina onkin aktiivisesti kirjoitellut ryhmänsä kanssa hakemuksia jo nyt. Seminaarien ja konferenssien kautta saa myös arvokkaita mahdollisuuksia tehdä omaa tutkimustaan näkyväksi.

Niille, jotka haaveilevat tohtorin urasta

Puheeksi haastattelun hieman sivupoluillekin eksyneen keskustelun lomasta Jasmiina muistaa korostaa kunnianhimoa. Se on hänen mielestään ominaisuus, jota jokainen tohtorikoulutettavaksi hakeva tarvitsee, sillä tohtorikouluksella tähdätään vaativiin asiantuntijatehtäviin, mikä vaatii uskoa itseensä. Jos jo opintojen aikana mietityttää tahtooko tohtoriksi, kannattaa Jasmiinan mukaan hakea tutkimusavustajaksi ja sitä kautta kokeilla toimintaa tutkimustiimin jäsenenä ja ”availla ovia” tutkimusmaailmaan.

Kuitenkin Jasmiinan sanat jokaiselle meistä, joita kutkuttaa, uskaltaisiko tohtorikoulutukseen hakea, ovat positiivisen rohkaisevat: ”Kannattaa uskaltaa. Eikä pidä liikaa miettiä sitä, että onko musta tähän. Kyllä jokaisesta on tähän, kun vaan harjoittelee. Ei kukaan ole mikään synnynnäinen tutkija. Yliopistolla kuulee ihan hirveesti sellasta, että en mä oo mikään tutkijatyyppi. En mä tiedä onko olemassa mitään tutkijatyyppiä, koska tutkimustakin voi tehdä niin monella eri tavalla ja niin moneen eri tarkoitukseen. En mä mitenkään suunnitellut, että mä tähän mitenkään ryhtyisin, mutta tässä mä oon ja tää on ollut kivaa ja mä oon superiloinen siitä, että mä olen tähän asti niinkun päätynyt. Ei sitä kannata mun mielestä mitenkään pelätä.”

Henrietta Pihlaja

Kuvat | Kansi: Mika Huisman, Helsingin yliopiston kuvapankki | 1: Jasmiina Korhonen | 2: Henrietta Pihlaja | 3: Nina Finell, Helsingin yliopiston kuvapankki

 

 

Mulle kuuluu gradua

TUTKIMUS Gradu on voimakas sana, jonka tunnistaa niin kasvatustieteen fuksi kuin yliopistoa karttanut isomummikin. Gradu on ainakin vaativa, laaja, kivulias ja itsenäinen. Se on myös lopullinen todiste omista voimista eli opinnäytetyö. Se on tieteellinen, muttei kuitenkaan ihan oikeaa tiedettä, koska sitä ovat vasta väitöskirjat. Isomummin mukaan gradu tulisi hoitaa pois alta, koska ei ne siellä työpaikalla sitä lue kuitenkaan. Ristiriitaiset vaatimukset herättävät kysymyksen siitä, kenelle gradua lopulta tehdään ja miksi?

 

Aloitin graduni kirjoittamisen keväällä 2016. Halusin ainakin kehittyä kirjoittajana, ymmärtää uutta itselleni tärkeästä aiheesta ja ehkä tarjota joitan arvokkaita oivalluksia myös muille aiheesta kiinnostuneille. Halusin myös valmistua. Vaikka olinkin tuskaillut kurssiesseiden ja kandin kanssa opintojeni aikana, oli kirjoittamisen perusvire silti säilynyt positiivisena. Voisi sanoa, että olin innoissani gradua aloittaessani.

Muutamien seminaarikuukausien jälkeen ymmärsin, että gradu oli jäänyt aika vähälle huomiolle oikeastaan ihan vaan elämästä johtuen. Seminaarikertojen puheenvuoroni alkoivat kääntyä selittelyksi siitä, miksi en ollut saanut aikaiseksi. Gradusta puhuminen oli yhtäkkiä terapiaa, sillä huomio oli kääntynyt varsinaisista sisällöistä graduprosessiin. Olin ajautunut reflektoimaan fiiliksiäni ja omaa suhdettani koko projektiin. Eikö tämän kaiken pitänyt olla jo selvää?

23819411860_b46e2a3905_h


Monet ovat varmasti osallistuneet graduterapiaan joko potilaan tai terapeutin roolissa. Tällainen metapuhe graduista leimaa koko ilmiötä, ja koottuna sitä löytää esimerkiksi Kimmo Svinhufvudin Gradutakuu-blogista ja sen kommentteista. Blogin perusteella suurimmat gradun haasteet liittyvät ajanhallintaan, saamattomuudesta aiheutuvaan syyllisyyteen, merkityksettömyyden kokemukseen ja yksinäisyyteen eli johonkin aivan muuhun kuin tieteelliseen argumentaatioon, johon graduseminaareissa pääosin pureudutaan.

Tässä piilee gradun ristiriitaisuus. Teoriassa gradu on tiedettä, mutta todellisuudessa kyse on kivuliaasta siirtymärituaalista valmistumisen kynnyksellä. Siirtyminen turvallisesta yliopistosta prekaarilta tai muuten epäselvältä vaikuttavaan yhteiskuntaan pelottaa,  ja tähän identiteettipainiin sitä oikeasti tarvitsisi ohjausta tai auttavaa kättä. Valmis gradu, oli se sitten kuinka hyvä tahansa, ei aina tarjoakaan mitään kovin valmista muottia, johon solahtaa. Gradua tehdään tieteellisillä mittareilla, joilla ei ole autuaaksi tekevää arvoa yliopiston ulkopuolella.

Jos identiteettipainista selviää vertaistuella, huumorilla ja päättäväisyydellä, voi gradu toimia kuitenkin arvokkaana oppituntina kriittisen ajattelun vaikeudesta ja arvokkuudesta. Kirjoittaessani havahduin monta kertaa itselleni uudenlaiseen kokemukseen siitä, että en yksinkertaisesti kykene hahmottamaan kokonaisuutta. Kirjoitelmani rönsyili moneen suuntaan ja huomasin nopeasti, että alkupään tekstini eivät liittyneet nykyisiin ajatuksiini oikeastaan mitenkään. Prosessin aikana tajusin monta kertaa, että en sittenkään tiedä, kunnes loppumetreillä tajusin tietäväni yllättävän paljon.

IMG_6178

Yliopisto, sukulaiset, työpaikat ja opiskelukaverit asettavat erilaiset kriteerinsä hyvälle gradulle. Näiden vaatimusten polttopisteestä löytyy kuitenkin viime kädessä graduntekijä, jonka on määriteltävä itselleen se, mikä on riittävän hyvä gradu. Itselleni tärkeimmältä tuntui saamani oppitunnit kriittisestä ajattelusta, seminaarityöstä ja ohjelmoinnin representaatioista koulutuksessa. Ja ne maisterin paperit!

Hyvät käytännön vinkit gradun tekemiseen löydät Pinja Fernströmin jutusta täältä.

 



Mikko Eloholma

Kuvat | 1: Mikko Eloholma | 2: Henrietta Pihlaja 

 

 


Tutkimuksen vaikuttavuudesta

TUTKIMUS Tutkimuksen vaikuttavuudesta on tullut muotisana nykyisessä tiede-ja korkeakoulupolitiikassa, vaikka ajatus tutkimuksen vaikuttavuudesta on yhtä pitkä kuin yliopisto itsessään. Mitä vaikuttavuus oikeastaan on ja mihin sillä pyritään? Entä mitä ongelmia siihen liittyy?

Tiede- ja korkeakoulupolitiikan seuraamisesta on tullut yksi lempiharrastuksistani. Ei vähiten siksi, että yliopisto-opiskelijana koen niiden seuraukset arjessani. Toinen syy on, että keskustellessani lempiharrastuksestani eri ihmisten kanssa on ajoittain seurauksena ollut hämmennys: ikään kuin tämä ei olisi ensisijaisesti opiskelijan asia. Tiede- ja korkeakoulupolitiikka on tietysti moninainen kenttä, mutta viime aikoina olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua tutkimuksen vaikuttavuudesta, josta myös soisi käytävän kriittistä keskustelua.

12832684884_9fdb20651d_o

Mistä vaikuttavuudessa on kyse?

Tutkimuksen vaikuttavuus ei ole täysin uusi ilmiö. Onhan yliopisto yksi keskeinen yhteiskunnallinen instituutio ja yliopistolaki velvoittaa yliopistoa ja yliopistolaisia yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Puhutaan yliopiston “kolmannesta tehtävästä” tutkimuksen ja opetuksen lisäksi. Tutkimuksen vaikuttavuus näyttäytyy kuitenkin tänä päivänä eri tavalla merkittävänä tiedepoliittisena välttämättömyytenä, jolle ominaista on puhe tiedeyhteisöstä ja sen ulkopuolisesta yhteiskunnasta (oletus, joka itsessään ansaitsisi lähempää tarkastelua), johon tutkimuksella pyritään vaikuttamaan.

Tämän päivän puheessa tutkimuksen vaikuttavuudesta korostuu “tutkimustulosten” hyödynnettävyys poliittisessa päätöksenteossa sekä niiden mahdollinen kaupallistaminen. Tämän lisäksi yksittäisen tutkijan oletetaan olevan halukas ja valmis ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä viestimään omasta tutkimuksestaan myös tiedeyhteisön “ulkopuolelle”. Esimerkkinä rohkaisusta Tiedeviestinnän neuvottelukunta julkaisi hiljattain “rohkean ja vastuullisen” tiedeviestinnän suositukset, jotka pyrkivät antamaan suuntaviivoja tutkimuksen vaikuttavuuden edistämiseksi niin yliopistoinstituutiolle kuin yksittäiselle tutkijalle.

Mittaamisen ongelmallisuus

Entä miten tutkimuksen vaikuttavuutta voisi pyrkiä mittaamaan? Kysymys ei ole vähäpätöinen, sillä esimerkiksi Suomen Akatemian hankerahoituksissa tutkimuksen vaikuttavuuden arviointi on keskeinen osa tutkimusrahoituksen haussa ja käytössä. Tämä huolimatta siitä, että vaikuttavuus voi olla monenlaista ja sen merkitystä on käytännössä mahdotonta arvioida ennakkoon, kuten Suomen Akatemian sivuilla todetaan. Epäselvyys voi johtaa melko paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa tutkijat eivät edes tiedä mitä heiltä odotetaan.

Toinen asia liittyy itse mittaamiseen, sillä mittaaminen – niin opintopistemäärän kuin viittausindeksin – on aina lähtökohtaisesti poliittista: mittaaminen ohjaa toimintaa aina tiettyyn suuntaan. Riskinä on, että pohdinnat siitä, ovatko päämäärät ylipäätään mielekkäitä tai edes tavoiteltavan arvoisia sivuutetaan. Tällöin myös tutkimuksen vaikuttavuuden arviointi uhkaa typistyä teknis-rationaaliseksi prosessiksi, johon voidaan tutkimus- ja tieteenalasta riippumatta soveltaa samaa sapluunaa. On myös selvää, että laadulliset piirteet eivät ole noin vain käännettävissä määrällisiksi, minkä seurauksena se, mitä vaikuttavuus voisi olla, uhkaa kaventua.

IMG_4258

Vaikuttavuuden reunaehdot

Jos tutkimuksen vaikuttavuus otetaan yhdeksi toiminnan lähtökohdaksi, miten yliopiston käytännöt tukevat tätä pyrkimystä? Minkälaisen painoarvon vaikuttavuus saa tutkimuksen ja opetuksen lisäksi? Yhden vastauksen tähän saa tarkastelemalla yliopistolakia, jonka mukaan yliopiston yhtenä tehtävänä on “antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”. Vasta näiden tehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – jälkeen tulee yhteiskunnallinen vuorovaikutus eli niin sanottu “kolmas tehtävä”. Jäävätkö vaatimukset tutkimuksen vaikuttavuuden lisäämiseksi ontoiksi iskulauseiksi, jos sille ei kuitenkaan anneta painoarvoa yliopiston arjessa?

Keskusteluissa tutkimuksen vaikuttavuudesta tulisi myös muistaa, että yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen ehdot eivät ole kaikille samat. Esimerkiksi rasismi ja sukupuolistunut väkivalta ovat jo kauan olleet aiheita, joita tutkineet tutkijat ovat joutuneet vihapuheen ja uhkailun kohteeksi. Toinen ongelma liittyy kulttuurisiin käsityksiin asiantuntijuudesta ja keitä esimerkiksi mediassa nostetaan asiantuntijan paikalle. Yhä liian usein asiantuntijuus liitetään saumattomasti osaksi valkoisen miehen ruumista, vaikka tutkija, taiteilija ja feministi Saara Särmän lanseeraama Congrats! You have an all male panel -sivu onkin onnistunut tätä mainiosti säröttämään.

Entä minkälaisen vaikuttavuusalustan nykymuotoinen yliopisto tarjoaa tutkimuksille, jotka tarkastelevat esimerkiksi vallanpitäjien puheretoriikkaa tai tuovat esiin sellaisten johtajuusoppien ongelmallisuutta, joita yliopistossa paraikaa vaalitaan? Seuratessa keskustelua tutkimuksen vaikuttavuudesta on ollut vaikea olla miettimättä, että onko kyse loppujen lopuksi siitä, että vaikuttavuuden nimissä pyritään haravoimaan ne “tulokset”, jotka parhaiten tukevat vallitsevaa politiikkaa ja käytäntöjä?

201402 . G27795

Pekka Koskinen

Kuvat | Kansi: Aikuiskasvatuksen Kilta | 1. Aikuiskasvatuksen Kilta | 2. Henrietta Pihlaja | 3. Helsingin kaupunginmuseo, Jaana Maijala 

10 vinkkiä gradun tekoon

TUTKIMUS Joskus gradun tekeminen tuntuu työläältä. Kun huomaa lukevansa tieteellistä tutkimusta prokrastinaatiosta on huippu tavoitettu juuri siinä itsessään. Elon toimittaja Pinja on koonnut 10 vinkkiä, jotka auttavat gradun etenemisessä.  

1.Pidä päiväkirjaa

Eikö ajatus kulje? Tuskastuttaako kirjoittaminen? Etkö saa aloitettua graduasi tai jotakin sen osaa? Päiväkirjaa ei tarvitse kirjoittaa joka päivä ja voit kirjoittaa sitä ihan millä tavalla tahansa. Tämä saattaa tuntua hassulta aluksi – mitä hyötyä muka tuskastumisen kirjoittamisesta voi olla? Paineettoman kirjoittamisen lomassa yhtäkkiä ajatus saattaakin alkaa kulkea ja päiväkirjan avautumisen väliin saattaa jopa tulla hyvä ja valmis kappale graduun tai avautua uusi näkökulma ilmiöön. Jos ei mitään näistä, niin ainakin gradun valmistumisen jälkeen voi katsoa taaksepäin omaa matkaansa.

2. Hiljaa hyvä tulee

Kannattaa edes avata oma työnsä joka päivä. Jos ei huvita kirjoittaa, lue. Jos ei huvita lukea, kirjoita. Jos kumpikaan ei luonnistu, korjaa kielioppivirheitä, parantele jo valmista tekstiä. Palaaminen omaan työhönsä päivittäin vie gradua eteenpäin huomaamattomastikin. Mieluummin tunti joka päivä, kuin 12 tuntia monta päivää peräkkäin kun deadline lähestyy.

3. Aina kun luet, kirjoita myös

Kamalinta on huomata luku-urakan jälkeen, ettei muista tarkkaan mitä oikeastaan tuli luettua. Samalla kun luet, ota ainakin muistiinpanoja, mutta parasta on kirjoittaa vaikka pari kappaletta jokaisesta lukemastaan artikkelista. Ja muista kirjoittaa lukemiset heti lähdeluetteloon.

4. Rajaa, rajaa, rajaa

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän näkökulmia ja tapoja ymmärtää tutkimaasi ilmiötä tulee. Pitäydy tietyssä rajauksessa ja opi luopumaan tiedosta – muista, tämä on vain gradu. Aina voi jatkaa väitöskirjaan!

5. Luetuta tekstisi muillakin kuin seminaarilaisilla

Joskus omalle tekstilleen sokeutuu ja usein seminaarilaisetkin saattavat sokeutua sille, koska myös selität tavoitteesi heille. Jotta teksti olisi ymmärrettävää ja sujuvaa, luetuta se muilla.

 

DSC_1979

6. Sinä et ole yhtä kuin tekstisi

Joskus oman tekstin näyttäminen voi tuntua intiimiltä, jännittävältä ja jopa ahdistavalta. Muista, että oma työsi on vain sinun tuotoksesi, se ei ole yhtä kuin sinun älykkyytesi, persoonallisuutesi tai sielusi. Terveen objektiivisuuden saaminen omaan tekstiin on pitkä tie, mutta pieni ajatusleikki helpottaa paljon. Yhtäkkiä kirjoittaminenkin saattaa sujua paremmin.

7. Tehty on parempi kuin täydellinen

Peppu tuoliin ja kirjoittamaan. Ei siitä täydellistä tarvitse heti tulla. Jos pyrit hyvään arvosanaan, varaa lopusta aikaa hiomiseen ja tekstin uudelleen kirjoittamiseen. Älä siis aseta heti alkuun itsellesi kovia paineita.

8. Aikatauluta, aikatauluta, aikatauluta

Kannattaa tehdä itselleen deadlineja, vaikkei ne pitäisikään. Jos jossain lukee, että analyysi on oltava tehtynä tietyssä aikataulussa vaikkei se valmistuisi täysin ajallaan on se mennyt jo paljon enemmän eteenpäin kun ilman dedistä.

9. Muista palikkateoria!

Ajattele jokaista osaa (johdanto, tausta, teoria, analyysi…) omina palikkoinaan ja keskity yhteen kerrallaan. Kun et ajattele tekeväsi yhtä jättimäistä työtä vaan monta pienempää kokonaisuutta gradu valmistuu myös helpommin.

10. Think positive!

Helpommin sanottu kuin tehty. Jollekin voi toimia palkitseminen, toiselle gradun valmistumisesta unelmoiminen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää saada gradun teosta positiivinen oppimiskokemus – nimenomaan oppimiskokemus. Kukaan ei ole koskaan valmis, mikään ei ole koskaan valmista. Gradu on tutkimuksen teon harjoittelua, tarkoitus ei ole tehdä täydellistä tutkimusta ja harvoin ne sitä onkaan.

Ole itsellesi armollinen!

Tsemppiä!

Pinja Fernström

Kuva: Henrietta Pihlaja

Sattumalta tutkimusavustajaksi

TUTKIMUS Tutkimusavustajana toimiva Pinja Fernström avaa lyhyesti, miten hän päätyi tutkimusavustajaksi, mitä hommat pitävät sisällään ja mitä ne ovat antaneet hänelle henkilökohtaisella tasolla.

Olin joskus ajatellut tutkijan uraa, mutta haaveillut siitä vain puoli tosissani – eihän minusta nyt sellaiseen olisi. Tutkimusavustajan työ kuulosti kaukaiselta, hikareiden työltä, joltakin johon minusta ei ainakaan olisi. Kuitenkin salaa sitä ajattelin ja toivoin jokin päivä pääseväni kokeilemaan. Kandin tehtyäni minua lähestyttiin kysymällä tietäisinkö jonkun, joka olisi kiinnostunut tutkimusavustajan työstä ja se oli sitten menoa.

Alkuun lyhyesti itse tutkimusryhmästä. Aloitin AGORA – kasvatuksen ja koulutuksen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen (Interrupting Youth Support Systems in the Vulnerability Ethos – CoSupport) tutkimusavustajana. Tutkimushanke tutkii nuoriin kohdistuvia erilaisia hyvää tarkoittavia projekteja, ohjaamoja ja muita interventioita ja järjestelmiä, joilla pyritään ehkäisemään muun muassa syrjäytymistä. Nuoria pidetään nykypäivänä usein mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina ja muilla tavoin vajavaisina, mutta samalla heiltä odotetaan yhä enemmän erilaisia taitoja. Tarkoituksenamme on pohtia muun muassa sitä, kuinka paljon nämä hyvää tarkoittavat ohjaukset ja projektit itseasiassa haavoittavat ja syrjäyttävät, tai esimerkiksi mitä enteilee muutos rakenteista yksilöön ja yksilön ominaisuuksiin, tiedosta tunteisiin ja mielentilaan. (lue lisää ja tarkemmin: http://blogs.helsinki.fi/cosupport/)

27907014_10155957776620390_439218219_o

Teen graduani tutkimusryhmään hyvinvointipolitiikasta nuorten hallintamekanismista, joka sopiikin ryhmän teemaan oikein hyvin. Gradun teon lisäksi olen toiminut hieman tiedottajana, olen luonut ja päivittänyt nettisivujamme, varannut kokoushuoneita ja auttanut isompien tapahtumien järjestämisessä sekä joskus tarkistanut lähdemerkintöjäkin. Työskentely tutkimusryhmässä on ollut mukavaa ja erittäin opettavaista. Mikäs siinä, jos saa pientä korvausta siitä, että oppii vielä lukeneemmilta ihmisiltä ja saa heiltä palautetta myös omaan graduunsa.

Päädyin siis hieman sattumalta tutkimusavustajaksi, mutta joskus sattuma on paras kertomaan mitä tarvitsee. Työskennellessäni tutkimusavustajana olen saanut olla mukana erittäin mielenkiintoisissa keskusteluissa, jotka puolestaan ovat herättäneet aivan uudenlaisen mielenkiinnon myös lukemiseen. Toivottavasti en koskaan menetä tätä intoa lukemiseen ja maailmaan tutkimiseen (ihan ei-akateemisestikin). Minulle on käynyt myös niin hyvä tuuri, että olen saanut todella hyvän esimiehen, josta on tullut minulle hyvin tärkeä esi-ihminen. Esi-ihmisellä tarkoitan tässä yhteydessä mentori/turva/tukija -ihmistä.

T: Iloinen tutkimusavustaja

PS: Minulle oli melkoinen yllätys kuinka paljon tutkimusavustajia oikeastaan onkaan haussa jatkuvasti. Jos löytää jonkin itseään kiinnostavan tutkimusryhmän kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä omasta kiinnostuksestaan tutkimusavustajan työhön. Suosittelen ehdottomasti uskaltautua haastamaan itseään (myös) akateemisesti.

Pinja Fernström

Kuva: Pinja Fernström

Päätoimittajalta: Opiskelija osana tiedeyhteisöä?

TUTKIMUS Helmikuun pääkirjoituksessa Elon päätoimittaja avaa omia kokemuksiaan siitä, millaisen kosketuksen tutkimuksiin yliopistossa opiskelu on antanut. Tämän myötä avataan ja esitellään myös helmikuun tutkimus-teeman sisältöä ja näkökulmaa.

DSC_7059

Blaah, tutkimus?

Kun hain yliopistoon, en oikeastaan tiennyt yliopistosta paljon mitään. Tavoitteeni oli kouluttautua opettajaksi ja tiesin sen vaativan yliopistokoulutusta, mutta ajattelin yliopistoa vain seuraavana oppilaitoksena peruskoulun, lukion ja ammatillisen koulutukseni jälkeen.

Muistan minua ärsyttäneen, että Helsingin yliopistossa on tutkimuspainotus, jonka vuoksi kasvatustieteen opinnoissakin on vain kauheasti tutkimusopintoja. En ollut ymmärtänyt, että yliopisto on tiedeyhteisö, joka tekee valtavan tärkeää tutkimustyötä. Yliopisto-opinnot aloittaessani en olisi koskaan uskonut, että mielekkäimmät osa-alueet opinnoistani liittyvät juurikin tutkimuksen tekemiseen.

Tohtoriksi tai tutkijaksi tuskin koskaan päädyn (vaikka sekin on käynyt mielessä), mutta nautin kanditutkielman tekemisestä valtavasti ja innokkaana odotan sitä vaihetta opinnoista, kun pystyn keskittymään gradun tekoon. Olen yliopisto-opintojeni myötä sukeltanut osaksi tiedeyhteisöä ja oppinut paitsi lukemaan ja kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, myös löytänyt kriittisen luennan linssit ja kiinnostunut tutkimuksista.

DSC_0106

Miten tämä liittyy helmikuun Eloon?

Tutkimus voi kuulostaa sanana tylsältä tai pelottavalta, mutta sanan ei kannata antaa sokaista, sillä sen taakse voi kätkeytyä vaikka mitä mielenkiintoista ja omaa elämää koskettavaa. Uskon myös, että hankalia hetkiä ja henkistä hajoamista kohtaa toisinaan jokainen, joka tutkimusta tekee, vaikka siitä nauttisikin valtavasti. Vaikka monet opiskelijat varmasti opiskelevat yliopistossa tutkinnon suorittaminen edellä, jokainen meistä opiskelijoista myös kihlautuu tutkimuksiin tavalla tai toisella opintojensa myötä.

Elon helmikuun teema on tutkimus. Läpi helmikuun siis maanantaisin ja torstaisin ilmestyy jokin juttu, joka asettuu teeman alle. Teemaa ei kannata pelästyä, sillä jutut eivät tule olemaan tieteellisiä artikkeleita tai puuduttavaa selontekoa erilaisista tutkimushankkeista. Helmikuun tutkimus-teeman missiona on käsitellä juuri näitä asioita, joista edellä kertoilin: tuoda tutkimusaihetta näkyväksi opiskelijoiden näkökulmasta.

Helmikuun teemajulkaisussa annetaan tukea opinnäytetöiden tekoon, mietitään miksi niitä tehdään ja kuullaan esimerkiksi kokemus siitä, miten voi päätyä tutkimusassistentiksi ja mitä se pitää sisällään. Helpottamassa raskasta aihetta on vielä se, että juttujen intensiteetti vaihtelee sopivasti kevyiden ja viihdyttävien sekä asiapitosempien juttujen välillä.

Ihanaa helmikuuta ja antoisia lukuhetkiä!

Ollaan osa tiedeyhteisöä juuri omalla tavallamme, enemmän tai vähemmän tutkien.

Henrietta Pihlaja

Elon päätoimittaja 2018

Mistä on Elon helmikuu tehty?

TUTKIMUS Helmikuussa ilmestyy Elon vuoden 2018 ensimmäinen teemanumero.

Alla oleva video paljastaa, mistä jutuissa voisi olla kyse, ja minkä teeman alle ne asettuvat. Ensimmäinen juttu julkaistaan 5.2. ja sen jälkeen teemajuttuja ilmestyy koko helmikuun ajan maanantaisin ja torstaisin.

Jos video ei toimi, pääset katsomaan sen tästä

 

Henrietta Pihlaja: teksti, kuvaus, editointi, musiikki

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑