On harjoittelun ensimmäinen päivä. Syysaamun tuoksu leijuu ilmassa ja viileät tuulenpuuskat tarttuvat kaulahuiviini. Kävelen kohti harjoittelupaikkaani ensimmäistä kertaa. Olen reilun vartin etuajassa, mutten halunnut ottaa riskiä myöhästymisestä. Kampus ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta astelen sen oven eteen, missä lukee ”opintotoimisto”. Valmistaudun henkisesti uuden työympäristön kohtaamiseen ja uusien ihmisten tapaamiseen, vedän syvään henkeä ja tartun jännittyneenä mutta itsevarmana oven kahvaan ja vedän. Ovi onkin lukossa. Sekaisen hämmentynein tuntein tajuan olevani väärällä ovella. Pälyilen ympärilleni, ”näkikö kukaan?”, ja kävelen seuraavalle ovelle. Tällä kertaa löydän oikeasti tieni rakennuksen aulaan. Harjoitteluni Laurea-ammattikorkeakoulussa pääsee vihdoin alkamaan.
Pienen alkukankeuden jälkeen tapaan aulassa esihenkilöni, joka iloisesti hymyillen toivottaa minut tervetulleeksi Laureaan. Tapaamme ensimmäistä kertaa kasvotusten, sillä työhaastattelu pidettiin Teamsin välityksellä. Valehtelematta jännittää. Juttelemme niitä näitä samalla kun kävelemme opintotoimistoon, jossa tapaan ensimmäiset uudet työkaverini. Pääsen tutustumaan yleisesti työhön ja työsuhdeasioihin, mutta päivä lähtee pian tämän jälkeen takkuamaan, kun huomaamme, ettei minulla olekaan oikeuksia oikeastaan mihinkään järjestelmiin, joita työssä tulisi käyttää. Sivu toisensa jälkeen pääsen tutustumaan etusivuille lävähtäviin ”access denied” -teksteihin. Välissä käymme syömässä, ja iltapäiväkahvien lomassa tutustun myös muiden opintoasianhallinnon tiimien työntekijöihin. Alkujännityksestä huolimatta tuntuu, että porukassa on helppo olla. Ensimmäinen päivä päättyy lopulta siihen, että järjestelmäoikeudet eivät lähde pelaamaan ja lähden kotia kohti vajaa työpäivä takanani. Ei kuulemma haittaa. Kiva kuulla, ettei kaikki ole niin minuutin tarkkaa.
Sitten itse työhön ja työnkuvaan. Olin siis tosiaan puoli vuotta täyspäiväisessä harjoittelussa Laureassa opintotoimiston koordinaattorin tehtävissä. Pääsääntöisesti työskentelin opiskelijoiden opintojen organisointiin ja neuvontaan liittyvien tehtävien parissa, ja tähän kuului mm. opiskelijoiden auttamista opintojen suunnittelussa, opiskelijarekisterin hallinnollisia tehtäviä ja aloittavien opiskelijoiden ohjausta. Pääsin päivittäin tekemään yhteistyötä lehtorien sekä opintopäälliköiden kanssa. Myöhemmin harjoittelun aikana sain mahdollisuuden osallistua myös opiskelijoille suunnatun matalan kynnyksen opinto- ja hyvinvointiohjausta tarjoavan palvelun toimintaan.
Näin kasvatustieteilijälle harjoittelu korkeakoulussa tuntui jo alkuun todella houkuttelevalta vaihtoehdolta, sillä minua kiinnosti päästä tutustumaan korkeakoulun toimintaan organisaatiotasolla. Harjoittelu Laureassa ei tuottanut tämän suhteen pettymyksiä. Pääsin oppimaan korkeakoulun erilaisista toimielimistä, tiimien työtehtävistä sekä vuosikelloista, ja miten viestintää organisaation eri tasoilla toteutetaan. Erityisen mielekkääksi koin kuitenkin juuri opiskelijoiden neuvontaan liittyvät tehtävät. Itsekin korkeakouluopiskelijana tiedän, että välillä opintojen aikana tulee vaiheita, jolloin kaikki palikat tuntuvat olevan hukassa. ”Kiitos kovasti avusta!” ja kiitollinen hymy päälle – näistä onnistumisen tunteista sai aina iloa työpäivään.
Vaikka harjoittelu onkin paljon ohjatumpaa kuin varsinaisen työntekijän roolissa olo, olen onnellinen siitä, että sain haastaa itseäni myös hankalammissa ja vastuullisemmissa tehtävissä niin halutessani. Ainakaan itse en toivonutkaan kädestä pitäen ohjattua harjoittelua vaan nimenomaan sitä, että pääsisin oppimaan ja kokeilemaan mahdollisimman paljon uutta. Työtehtävien ja -käytänteiden kehittäminen koostuu usein pienistäkin ”nakkitehtävistä”, joten totta kai lähdin innolla mukaan, jos tiimin sisällä kysyttiin, haluaisiko joku osallistua tällaisten asioiden suunnitteluun. Tiimimme esihenkilö oli onneksi todella avoin kehitysehdotuksille, joten pääsin pallottelemaan hänen kanssaan erilaisista ideoista esimerkiksi perehdytyskäytäntöjen kehittämisen suhteen sekä kirjoittamaan yhteisiä ohjeistuksia uusiksi ja selkeämmiksi. Ja pääsinpä osallistumaan itse jopa uuden työntekijän perehdyttämiseen!
Koenko näin harjoittelun päätteeksi, että pääsin hyödyntämään yleisen ja aikuiskasvatustieteen asiantuntijalle olennaista osaamista työssä? Sanoisin, että kyllä. Vaikka harjoittelu ei ollutkaan asiantuntijatyötä tai suoraan peilautunut mihinkään yakt-opintojen keskeisimpiin teemoihin, monet oppimani asiat tukivat työskentelyäni erityisesti niissä kehittämistehtävissä, joihin sain osallistua. Kun ymmärtää asioita osaamisen kehittämisestä, organisaatiokulttuurin ulottuvuuksista tai oppimisesta yksilö- ja organisaatiotasolla, on helpompi pohtia, mitä tiimin toiminnassa tai esimerkiksi perehdytyskäytänteissä voitaisiin uudistaa. Tiimin yhteisissä kehittämispäivissä ja omien itsenäisempien tehtävien parissahan alkoi jo hahmottaa, miten ekspansiivisen oppimisen kehämalli toteutuisi käytännössä, voi kun tällaiseen työskentelyyn saisi tarttua oikein kunnolla!
Ja no, totta kai, jouduin kohtaamaan myös niitä työelämätaitojen ikävämpiäkin puolia – kuten sen, että kaikkea mitä haluaisi, ei voida uudistaa, vaikka nykyiset käytänteet tuntuisivat kuinka erikoisilta tahansa. Resurssit ja muut tiimirajoihin tai risteäviin aikatauluihin liittyvät realiteetit tulevat väkisinkin jossain vaiheessa vastaan. Kasvatustieteilijän silmät kun tuppaavat näkemään vähän joka paikassa oppimisen ja kehittämisen potentiaalia, mutta isompaan kuvioon ei välttämättä voikaan omalla toiminnallaan vaikuttaa ihan vain sanomalla että hei, tämä voisi minun mielestäni toimia paremmin toisella tavalla – sovitaankos palaveriaika ja suunnitellaan kuvioita vähän uusiksi?
Viimeinen työpäivä harjoittelussa. On jopa vähän epätodellinen olo. Vaikea uskoa, että puoli vuotta hujahti näinkin nopeasti, tuntuu kuin vastahan sitä olisin aloittanut. Vaikka tiedän, että olen jo parin kuukauden päästä tulossa takaisin, on haikeahkoilta tunteilta vaikea välttyä. Yhtäkkiä ihmiset, työkaverit, joiden kanssa olen nyt puoli vuotta keskustellut lähdes päivittäin, katoavat arjesta. Muistankohan enää palatessani, miten työtehtävät tehtiinkään? Tai miten järjestelmät toimivatkaan? Opiskelijana olen jälleen omien aikataulujeni armoilla, ja arjesta katoaa työaikojen myötä tietty säännöllisyys. Toisaalta tunne on myös vapauttava – saan tosissaan taas keskittyä opintoihini, lähteä päivästaikaan vaikka luontoon kävelylle jos sää sallii, nauttia vapusta huolehtimatta, miten se vaikuttaa jaksamiseeni seuraavalla viikolla. Tajuan, että nautin opiskelijaelämän tuomasta vapaudesta, prokrastinointiongelmineen kaikkineen. Toisaalta odotan jo saman tien innolla myös sitä, että pääsen palaamaan taas opintotoimiston töiden pariin.
Opintotoimisto oli kaiken kaikkiaan mielestäni ensimmäisenä oman alan työpaikkana todella hyvä, ja olen onnellinen, että päädyin harjoitteluun juuri korkeakouluun. Kaltaiselleni kasvatustieteilijälle, jolle koulutus on lähellä sydäntä, tällainen harkkapaikka sopi kuin nenä päähän. Pätkä viimeisen päivän fiiliksistä jo paljastikin, että minulle tarjottiin harjoittelun lopuksi kesätyöpaikkaa opintotoimistoon. Kesätöiden perään tarjottiin vielä pidempiaikaista määräaikaista työsuhdetta, joka on nyt tätä kirjoittaessa itse asiassa käynnissä. Opiskelijaelämä on jäänyt jo vähän taka-alalle, mutta halusin totta kai ottaa vastaan työn, josta kuitenkin pidän todella paljon.
Harjoitteluun kannattaa siis lähteä avoimin mielin. Vaikka jatko ei varsinaisesti nousisi puheeksi, kannattaa omasta kiinnostuksestaan niin tahtoessaan ehdottomasti mainita niin omille tiimiläisille kuin esihenkilöllekin. Ja vaikka jatkoa työlle ei tarjottaisikaan, niin harjoittelun jälkeen on aina kuitenkin yhtä työsuhdetta kokeneempi. htä oppimiskokemusta kokeneempi. Ties mitä ovia harjoittelussa oppimasi taidot voivat avatakaan.
Teksti: Johanna Tuomola
Elo - Aikuiskasvatuksen Kilta ry:n lehti 
Jätä kommentti