Taide ja myllynkivi – Päätoimittajalta

TAIDE Kirjassaan Ajattelun ammattilainen (2012) Lauri Järvilehto puhuu lateraalisesta ajattelusta. Tämä tarkoittaa järjen ohjaamien vakiintuneiden ajattelun käytäntöjen kyseenalaistamista sattumaa ja provokaatiota hyödyntäen. Jos olet umpikujassa, tartu ensimmäiseksi mieleen juolahtavaan asiaan, miten outo se sitten onkin, ja tee siitä osa ratkaisua.

Koska taiteesta abstraktiona on mahdotonta kirjoittaa kiinnostavasti, ja huomaan olevani pääkirjotuksen suhteen umpikujassa, hyödynnän lateraalista ajattelua ottamalla luomiseni tueksi ensimmäisen mieleen juolahtavan asian. Se on myllynkivi. Sellainen harmaa, keskiaikainen ja raskas. Outoa.

Mistä myllynkivi tulee? Idea kivestä on varmastikin luova, mutta onko se taidetta? Juuri nyt näen vain itseni vajoamassa pohjaan raskas kivi kaulassani velvollisuuksien kaikotessa pintaiseen maailmaansa.

Myllynkivi on tekniikkaa, jolla saatiin leipää pöytään ajat sitten. Nykyistä luovaa teknologiaa ovat mobiilipelit, joita hyödynnetään kohta kouluissakin. Ne ruokkivat mielikuvitusta. Kerran Tanskassa tapasin pojan, joka oli seitsemän mutta rakensi Minecraftissa omia universumejaan. Oli vaikeaa keksiä, mitä annettavaa koululla hänelle olisi.

Toivon, että poika päätyy tekemään jotain suurta eikä käytä luovuuttaan vain projektiyhteiskuntamme polttoaineena. Innovointi on äärimmäisen luovaa, mutta taidetta se ei aina ole. Se on liian lyhytjänteistä. Se on eri maailmasta kuin järkkymätön myllynkivi.

Usein taide kiteyttää jotain, jota kaikki ovat salaa ajatelleet, mutta kukaan ei ole halunnut tai osannut sanoa. Tässä voi lainata Schopenhaueria: ”Lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.” Voisiko myllynkivi kertoa meille jotain, mitä olemme unohtaneet?

Taide kasvattaa, viihde tyydyttää. Tässä mielessä Cheek on ilman muuta taidetta jollekin, jossakin elämäntilanteessa. Siitäkin huolimatta, että myllynkivi ei sovi räppärin kaulaan edes ironisesti, osaksi vaikkapa Kuka muu muka -kappaleen musavideota. Vai olisiko juuri se taidetta?

Mistä taide tulee, ja mihin tarvitsen sitä tai myllynkiveä, kun facebook ja ajastimella toimiva kahvimyllykin on keksitty?

En kai mihinkään. Myllynkivi kaulassa on raskasta, ja onnistuu se elämä muutenkin. Tämäkin pääkirjoitus olisi voinut olla helpommin lähestyttävä.

Taidekaan ei tyydytä tarpeita. Ne hetket, jolloin olen kohdannut jotain myöhemmin taiteeksi kanonisoimaani, ovat ne olleet epämiellyttäviä. Tunteet ovat kulkeneet hämmennyksestä varuillaanoloon ja turhautumiseen. Mitä tämä nyt taas on? Saako tästä oikeasti nauttia? Missä on kaukosäädin?

Taide pakottaa palaamaan muuttumattomien asioiden äärelle ja etsimään vastauksia itse. Myllynkiveä ei tarvita enää mihinkään, mutta kirjoitan siitä silti pääkirjoitusta.

Elon toimitus kirjoittaa nyt taiteesta. Opiskelijahintaiseen taiteeseen menovinkkejä antaa Anni Klutas. Moni taide vaatii runosieluisuuden lisäksi suurta koneistoa, kuten myös opiskelijateatteri Speksi, josta kirjoittaa Vivi Vaissi. Alumnimme Otto Ripatti ja Asko Kauppinen pohtivat tekstissään työn ja taiteen monitasoisia yhteyksiä. Heini Vainikka määrittää taiteen häilyviä rajoja sanakirja kädessään. Itse kerron tunteita ja ajatuksia herättäneestä kokemuksestani Ylioppilastetterin Saastassa.

Tämä on viimeinen teemani päätoimittajana. Olen kokenut ryhmäflown toimituksessa ja pohtinut opiskelijalehden merkitystä ja merkityksettömyyttä. Olen inspiroitunut ja turhautunut. Ehkä ennen kaikkea olen kokenut, että elämässäni, ja toivottavasti jonkun muunkin elämässä, on ollut uusi kanava. Se on ollut upeaa. Tilalleni tulee Vivi Vaissi, joka vieköön Feenix-lintuamme uusiin, taiteellisiin korkeuksiin!

Taiteilkaa!

–

Mikko Eloholma

–

Kuvat | 1. Mari Rissanen | 2. Flickr, creative commons